Barcelonan kivien kuiske

  
Raskaan viikon, viikkojen, kuukauden, kuukausien, vuoden tai vuosien jälkeen haluan joskus ihan omaan rauhaan. 

Lähdin rannalle juuri sopivasti, aurinko alkoi näyttäytyä sen verran, että hetkisen nautin siitä ihan bikineissäni. Kävin jopa uimassa. Se on hivenen hankalaa täällä rannalla yksin ollessa, aina on kysyttävä jonkun pitämään huoli mukana olevasta omaisuudesta. Nuori nainen ystävällisesti lupautui vaativaan tehtävään pulahtaessani Välimereen vilvoittelemaan. 

Päivä pilvistyi jälleen. Istahdin tuttuun rantakahvilaan nauttimaan paikallisen juoman, cavan, yrittäen keskittyä Elisabeth Adlerin mielenkiintoista romaania,”Barcelonan katujen kuiske”. Aikani sitä meteliä jaksoin viereisestä pöydästä ja hiekalta kuunnella, mutta sitten, kuten usein, on pakko hakeutua omaan rauhaan. Sen verran kuin se on mahdollista. 

Lämpimät rantakivet. Menin pitkäkseni niille. Sinivalkoinen taivas. Lentokoneet laskeutuvat. Miten ihana vain maata selällään kiviä vasten, nauttia niiden antamasta lämmöstä. Olisinpa voinut nukahtaa siihen, vasten kiviä, meren ääntä kuunnellen.