Pieni panniikki alkoin vallata mielemme, kun jäljellä oli enää vai muutama päivä jäljellä Castelo Brancossa. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämpöä riitti noin +25-29 astetta joka päivä viimeisen kahden viikon ajan. Vaivalloinen pakkaamisprosessi käynnistettiin siis lähettämällä osa vaatteista postin kautta kotiin. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö meidän matkalaukut olisi täyttyneet kokonaan (räjähdyspisteeseen saakka!!) kotimatkan alkaessa. 

Viimeiset päivät kävimme normaaliin tapaan töissä ja töiden jälkeen käytiin vielä jumpassakin, ettei totaalinen hermoromahdus saisi valtaa pakkaamisstressin keskellä. Viimeisellä BodyCombat tunnilla venyttelyn päätteeksi meidät yllätettiin ja stereoista alkoi soimaan PMMP: Kesäkaverit. Nämä tytöt menivät ihan sekaisin!! Ihan mahtava ohjaajamme Roberto ja koko combat-porukka! Eikä tässä vielä kaikki.. Keskiviikkona menimme vielä viimeiselle Pump-tunnille, jonka jälkeen meidät yllätettiin Roberton pitämällä kiitos-puheella, JOKA OLI SUOMEKSI! Vähän meillä tulee niitä kaikki Judo Academian jäseniä ja ohjaajia ikävä! Onneksi mekin olimme varautuneet jäähyväisiin huolella ja veimme Robertolle muistoksi vähän skumppaa, Fazerin suklaata sekä The world’s best gymclass instructor -diplomikortin, ja tietty meidän kuvalla varustettuna 😉 

Viimeinen päivä päiväkodilla oli melkoista itkun pidättelyä, ja eihän sieltä ilman punaisia silmiä ja räkää poskella päästykään lähtemään. Veimme lapsille vähän herkkuja meidän viimeisen päivän kunniaksi. Ângelalle olimme koonneet rentoutumispaketin The dearest Portugal mom – kortilla varustettuna. Ângela ja lapset olivat koonneet meille ihanat sydänvihkoset, johon jokainen oli saanut tehdä oman sivun. Jokainen lapsista oli halunnut sanoa jotakin, jonka Ângela oli kirjoittanut myös vihkoseen. Niin ihania ajatuksia ja terveisiä, että siinä ei olisi kukaan itkuilta säästynyt. Lapset aikoivat katsella torstaina taivaalle, jos näkisivät lentokoneen ja voisivat vilkuttaa meille kun olemme kotimatkalla. Voi että kyllä nyt! 

Kauhulla odotettu torstai 25.4 koitti ja sehän oli se päivä kun meidän oli pakattava koko portugalielämä laukkuun ja lähdettävä vyörymään kotimaata kohti. Edellisten päivien itkujen perusteella olisi voinut kuvitella, että eihän niitä kyyneleitä voi enää riittää, mutta kuinkas kävikään.. Tavaroiden saaminen mahdutettua laukkuihin ja vielä kaiken lisäksi laukun sulkeminen koitui uskomattoman vaikeaksi tehtäväksi eikä taaskaan vältytty raivon/tuskan/hysterian ja ikävän sekaisilta puuskilta. Jenna-raukka soitti jo paniikkipuhelua Suomeen ja uskoi että joutuu jäämään Portugaliin loppuelämäkseen. ”Nina saanko laittaa tämän yhden kengän sinun matkalaukkuun..” Sympatiat Anni-Leenalle, joka naurua pidätellen tyynnytteli sekavaa kv-Jennaa kriisin keskellä. Yhdet kengät lensi kaaressa roskikseenkin siinä paniikissa. Laukut punnittiin uudestaan lentokentällä, eikä kummankaan pakaasi ollut edes ylittänyt sallittua kilomäärää. Score…..

Tässä teille yksi hauska huumorivitsi. Mietittiin tuossa lentokoneessa sekavan väsyneessä hepulitilassa istuessamme, miten hassulta tuntuu että joku on ihan oikeasti kotoisin vaikka Madridista, Roomasta tai edes Lissabonista. ”Mistäs sää oot kotosin?” ”No mä oon tuolta Roomasta, mistä te?” ”Suomussalamelta” ”Kiimingistä” Onko tämmönen homma ees mistään kotosi?!

Nyt olemme turvallisesti laukkujemme kanssa melkein täyspäisinä jo Suomessa. Pikkusen pihalla, mutta sehän ei ole kenellekään uutta. Uudet haasteet ja uudet kriisit on edessäpäin, elämä on laiffii ja ihmisen parasta aikaa. Jääkö blogin kirjoitus tähän junamatkaan, se jääköön yllätykseksi. Beijinhos ja muito obrigada!

Roberto; The world’s best gymclass instructor!

Pakkaaminen rules, not!

Jäähyväiset Castelo Brancolle. Lissabonin junaa odotellessa ei naurattanu!

Kaikki on pilalla.

*Otsikko on hupaisasti sanailtu Stigin Piparia piparia -kappaleen kertosäkeestä, jos ette älynny.