Meen aina rajojeni yli
Hetken mielijohteesta, ja tilanteen sallittua varasimme totisessa kiireessä lennot ja hodlat Madeiran Funchaliin ja vietimme siellä viikon pituisen rentoutusloman. Matkamme starttasi aikaisin lauantai-aamuna. Yhteisen matkalaukun nopeasti edellisenä iltana pakkasimme (tällä kertaa niitä bikineitä, sortseja ja mekkoja tositarkoituksella) ja vedimme sitä vuorotellen junalle pienen väsymyksen saattamana. Intercidades starttasi kohti Lissabonia klo: 8:24.
Edellisen illan väsymys painoi, mutta juna antoi 2,5h aikaa levätä.
Lissaboniin saavuttuamme veimme matkalaukun turvaan tallelokeroon ja sen jälkeen menimme suoraan kauppakeskus Vasco Da Gamaan, ja tottakai meidän suosikki buffet- ravintolaan syömään.
Pienehkössä ähkyssä hyppäsimme tottuneina citymatkustajina metroon, jolla pääsimme suoraan lentokentälle. Lentokentällä odottelimme terminaalissa lähtöselvityksessä numero 10, niinkuin meidän mervien pitikin. Lähtöselvityksen alkamisen jälkeen, katselimme ympärille eikä siellä juuri muita näkynyt.
J: ”Tosi jännä kyllä, että ollaan ainuita ihmisiä jotka on lähössä sinne Madeiralle!”
N: ” Niimpä! No mennään nyt kuitenkin niin ei myöhästytä lennolta.”
Lähtöselvityksen täti katseli meidän lentovarausta ja meitä vuorotellen, sekä totesi, että tytöt te olette väärässä terminaalissa. Hän ohjasi meidät menemään pihalle ja hyppäämään lentokenttäbussiin, joka veisi meidät oikeaan terminaaliin. Mehän tehtiin niinku käskettiin ja juostiin bussiin. Kaikesta sähläämisestä huolimatta lopulta istuimme kuitenkin koneessa ja kaiken lisäksi vielä oikeaan paikkaan menevässä pikkukoneessa.
Lentokoneesta otettuja maisema-kuvia.
Tässä muutama kuva, siitä miltä Madeiralla näyttää. Me yövyimme Funchalissa hotellissa Residencial Vila Camacho (meille tutummin hotelli Syvä Uni). Hotelli ei ollut sellainen miltä kuvissa näytti, mutta me haluttiin halpa yöpymispaikka ja yöt me siellä kävimme vain nukkumassa ja siistiytymässä hikisten päivien päätteeksi. Päivät vietimme yleensä rannalla aurinkoa palvoen. Ilmat olivat suhteellisen hyvät ja aurinko paistoi melkein joka päivä. Kuitenkin kova tuuli oli monena päivänä ja vaikka lämpöä oli +20c kieppeillä sai pitkähihaista vaatetta laittaa päälle. Jo ensimmäisenä päivänä auringon kuumuus yllätti matkailijat ja Jennan naama ja rinta paloivat poroksi. Se ei ollut kovin kaunista katseltavaa. Loppureissu täytyikin sitten ottaa aurinkoa pyyhe naamalla sekä Jennan omaa että kanssaihmisten hyvinvointia ja viihtyisyyttä ajatellen.. Kuitenkin aina rannalla aurinkoa ottaessamme molemmat vuorotellen totesivat, että ”tämä se vasta on elämää!” Jukka Poika osasi tiivistää tuntemuksemme yhteen lauseeseen; ”jos vain luoja niin suo ja mun rahat riittää, niin mää tuun takasi..” Myös viimekesäinen radiorenkutus Kran Turismo tuli rannalla loikoillessa kuunneltua muutamaankin otteeseen. Muutamina päivinä meren aallot olivat uskomattoman isoja. Kaikessa rauhassa rannalla nukkuessa säpsähdimme kun suolainen jättiaalto pärskähti meidän päälle.
Olisimme olleet valmiita merirosvo-seikkailuun, mutta he eivät pysähtyneet ottamaan meitä kyytiin.
Tämä kolmikko seikkaili rannalla päivästä toiseen. Jenna niin rakasti!
Loppuviikosta olimme eräässä ravintolassa istumassa iltaa kera hyvän ruoan, paikallisen juoman (Madeira-viini ja Poncha) sekä toistemme miellyttävän seuran. Yhtäkkiä tarjoilija toi pöytäämme ruusut kohteliaisuutena viereisessä pöydässä istuvilta herrasmiehiltä. Ensimmäisenä ajatuksena totesimme toisillemme näiden etelän alejandrojen olevan hieman eri sortin herrasmiehiä kuin Suomen jukatpekatmikot (saatikka sitten insinöörit). Ruusuja hetken lähempää tarkasteltuamme huomasimme kuitenkin punaisen ruusun kukan olevan punaiset naisten pikkuhousut. Siinäkään ei naurunremakalta säästytty, ja hepulista toivuttuamme kulautimme ponchat kurkkuumme, kajautimme a conta faz favor ja siirryimme seuraavaan kuppilaan.
Lasissa ginjaa, perinteistä portugalilaista likööriä sekä ruusulähetys.
Lähdön aika oli koittanut ja kuinkas kävikään tavarat eivät enään mahtuneet laukkuun. Ne olivat lisääntyneet!
Surullinen Nina odottelee aerobussia lentokentälle.
Tänään totinen ja vähemmän hikinen arki sateisessa Castelo Brancossa pyörähti käyntiin normaaliin tapaan, mutta mieltämme lämmittää kauniit muistot ja punertavan epätasainen ja kipeä ”rusketus”. Beijos!