I have the powerrr!

Pahoittelen jo etukäteen yltiöpositiivisuutta ja ällöttävää energisyyttä. Mitä muuta ihminen voisi tuntea kävellessään pakkaspäivänä metsän keskellä ja ottaessaan joka solullaan vastaan sokaisevia, lämmittäviä auringonsäteitä? Näin alkukeväästä (kyllä se nyt on jo) tuntuu hyvältä ja luonnolliselta, että kroppa ja mieli reagoivat niin voimakkaasti luonnonilmiöihin. Aina ei ole yhtä mukavaa olla valon määrän ja vaihtelun, ukkosen, pakkasen, täysikuun, ilmankosteuden ja -paineen armoilla. Kävellessäni lupasin itselleni lisätä luonnossa liikkumista, sillä se on jotenkin unohtunut Helsingissä asuessa, vaikka se on ollut minulle aina henkireikä ja paras rentoutumiskeino kaikista. Metsä on temppelini ja minä osa luontoa, ajattelin jo teini-ikäisenä. Onneksi kotimme lähellä on pieniä metsälänttejä, kallioita, peltoa ja joenrantaa, joissa voi kokea pienen osan samasta mielenrauhasta kuin erämaassa tai mökillä.

Kevätaurinko antoi minulle niin paljon voimaa ja elämäniloa, että kalliopoluilla kiipeillessäni ajattelin melkein kyyneleet silmissä, miten törkeän upeassa maailmassa elän. Vajaan tunnin reippailun jälkeen en ollut väsynyt, vaan päin vastoin niin täynnä energiaa, että jalat pakottivat minut juoksemaan loppumatkan, kunnes kylmän ilman kirvely keuhkoputkissa sai hidastamaan. Marras-joulukuussa sama ei olisi tullut kuuloonkaan, kun maa oli musta ja päivänvaloa ei nähnyt arkisin lainkaan. Helmikuiselle itselleni olisin haistattanut pitkät ja katsonut peiton alla vielä yhden jakson How i met your motheria. Kroppani elää siis melko vahvasti luonnon kiertokulun mukaan ja haluaisin kuunnella sitä. Harmi vain, että yhteiskunta ei ole samaa mieltä, vaikka meidän leveysasteillamme olisi enemmän kuin kohtuullista antaa yksilölle mahdollisuus mukailla luonnon rytmiä, eikä pyrkiä ympärivuotiseen täystehokkuuteen.

Lauantain lenkkibiisit:

http://www.youtube.com/watch?v=eGfEe1Mb2gQ