Traumahoitaja vai traumatisoitunut hoitaja?
Kun työssä joutuu toistuvasti kohtaamaan ja käsittelemään muiden traumaattisia sekä vaikeita kokemuksia kertomusten ja erilaisten materiaalien kautta sekä jopa näkemään fyysisesti traumaattisten tapahtumien aiheuttamia seurauksia, on riski sijaistraumatisoitumiselle koko ajan läsnä. Hoitotyön ammattilaisen täytyy kohdata työssä potilaiden lisäksi myös esimerkiksi omaisia, jotka myös käsittelevät traumaattista tapahtumaa. Sama trauma ja siihen liittyvät altisteet voivat moninkertaistua, kun yhden henkilön sijaan ammattilaiset voivat joutua kohtaamaan useita henkilöitä, jotka käsittelevät samaa traumaattista tapahtumaa omasta näkökulmastaan. Riski sijaistraumatisoitumiselle hoitoalalla on aina olemassa ja sen riskiä ei voi kokonaan poistaa. Sijaistraumatisoituminen voi aiheuttaa muutoksia kehossa, mielessä sekä tunteissa ja näitä muutoksia voivat olla mm. painajaiset, erilaiset fyysiset oireet, eristäytyminen, kyynisyys, masentuneisuus, ahdistus, työkyvyn aleneminen ja negatiivisuus, joka kohdistuu esimerkiksi omaan itseensä. Hoitoalalla työskentelevät ammattilaiset kohtaavat työssään paljon erilaisia tapahtumia ja kohtaloita, joita moni muu ei joudu koskaan elämässään näkemään ja jos joutuvat, ne ovat usein yksittäisiä ja mahdollisesti jopa traumatisoivia kokemuksia. Onko tämä vain työn mukana tuleva haitta, joka täytyy hyväksyä vai olisiko sille jotain tehtävissä?
Erilaisia lähteitä lukiessa nousee esille, että sijaistraumatisoitumisen riski kuuluu hoitoalalla työhön ja siltä ei voi kokonaan välttyä. Jos näin on miksi sitä ei pyritä kartoittamaan ja ennaltaehkäisemään tehokkaammin työnantajan toimesta? Ammattilainen voi vähentää sijaistraumatisoitumisen riskiä sillä, että hän tiedostaa miten oma työ voi vaikuttaa omaan mieleen ja kehoon. Tiedon antaminen ja säännöllinen tilanteen kartoittaminen riskiyksiköissä voisi vähentää paljon sijaistraumatisoitumista. Tunnistetaanko esimerkiksi sijaistraumatisoituminen ja työuupumus toisistaan. Työuupumus voi oireilla samalla tavalla kuin sijaistraumatisoituminen, mutta näitä hoidetaan eri tavalla. Erilaisissa yksiköissä hoidetaan erilaisia potilaita ja toisissa yksiköissä kuormitus sekä sijaistraumatisoitumisen riski on suurempi kuin toisissa. Miksi esimerkiksi työterveys ei säännöllisesti kartoita näitä asioita? Voisiko työterveydessä kartoittaa millaisissa yksiköissä on kohonnut sijaistraumatisoitumisen riski ja ottaa se osaksi työterveyden seurantaa. Esimerkiksi yötyötä tekevien täytyy säännöllisesti täyttää niin sanottu yötyö kysely, sillä yötyötä pidetään sairastumista lisäävänä riskinä. Miksi psyykkistä kuormitusta ei seurata samalla tavalla vaikka riskitekijät ovat hyvin tiedossa?
Resilienssillä tarkoitetaan ihmisen psyykkistä selviytymiskykyä ja valmiuksia selvitä vaikeista tilanteista. Onko hoitajilla parempi resilienssi kuin jollakin täysin toisen alan edustajalla? Onko resilienssi kiinni ammatista? Psyykkinen selviytymiskyky on yksilöllistä ja se auttaa meitä selviytymään vaikeista ja psyykkisesti haastavista tilanteista. Hyvä resilienssi on yksi asia, jonka uskoisin olevan suojaava tekijä sijaistraumatisoitumista vastaan. Psyykkistä selviytymiskykyä ei kuitenkaan kartoiteta missään vaiheessa, kun haetaan opiskelemaan esimerkiksi sairaanhoitajaksi tai haetaan työhön, jossa erilaisten traumojen kohtaaminen on arkipäivää. Henkilökohtaisen elämän kuormittavat asiat voivat alentaa psyykkistä selviytymiskykyä ja näin vaikuttaa yksilön kykyyn käsitellä sekä selvitä työhön liittyvistä tilanteista. Henkilökohtaisen elämän lisäksi myös työyhteisön työkulttuurilla on suuri merkitys psyykkisessä selviytymisessä. Työyhteisö, jossa voidaan keskustella avoimesti, saada tukea kollegoilta ja tuoda esille omat tuen sekä avun tarpeet parantavat yksilön resilienssiä työtilanteissa. Vaikka hoitajalla olisi hyvä psyykkinen selviytymiskyky ja hyvä työyhteisö taustalla, voivat erilaiset tilanteet ja potilastapaukset silti olla järkyttäviä, tuntua pahalta, vaikuttaa mieleen tai jopa lamaannuttaa.
Millaista potilasmateriaalia olen kohdannut työssäni traumateholla? Pahoinpideltyjä, autokolarissa vakavasti loukkaantuneita, traumaattisia raajan amputoitumisia, itsemurhan yrityksiä, puukotettuja, auton alle jääneitä, ammuttuja, moottoripyörällä kaatuneita, korkealta tippuneita, kuristuneita, metron alle jääneitä ja lista jatkuu. Voiko kukaan rehellisesti sanoa, että tämmöinen ei vaikuta omaan mieleen tai henkiseen hyvinvointiin? Kuinka paljon yksin ihminen voi nähdä esimerkiksi väkivallan, itsetuhoisuuden ja onnettomuuksien seurauksia ennen kuin se vaikuttaa mieleen? Traumaattisten tapahtumien jatkuva käsittely ja kohtaaminen vaikuttavat jokaisen mieleen jollakin tavalla. Näin ainakin itse uskon. Vai voiko joku sanoa, että esimerkiksi jatkuvasti vakavasti loukkaantuneiden tai väkivallan uhrien hoitamisella ei ole lainkaan vaikutusta? Minuun nämä vaikuttavat. Aina kaikkea ei pysty jättämään työpaikalle ja joskus asiat seuraavat mukana omaan elämään työpaikan ulkopuolelle. Vaikka en kantaisi taakkaa tai aktiivisesti ajattelisi ihmisten erilaisia kohtaloita tai niihin liittyviä tapahtumia, pysyvät ne omassa alitajunnassa mukana ja nousevat välillä pintaan erilaisina ajatuksina erilaisissa tilanteissa. Miltä tuntuu esimerkiksi lähteä ajamaan autoa sen jälkeen, kun on hoitanut teho-osastolla vakavassa kolarissa ollutta potilasta? Tai miltä tuntuu kävellä yksin myöhään illalla kotiin kun on hoitanut potilasta, joka on pahoinpidelty tuntemattoman toimesta? Joskus näissä tilanteissa mieleen nousee potilaiden traumaattisia tapahtumia, omin silmin nähtyjä ja käsin hoidettuja vammoja. Olen joskus saanut ystäviltä kommenttia, että mietin liikaa tai olen liian varovainen. Voiko asioita miettiä liikaa, jos työssään näkee päivittäin mm. tapaturmien seurauksia? Olenko traumatisoitunut, mutta en sitä ymmärrä, tiedostanko herkemmin erilaisten tapahtumien mahdollisia seurauksia vai olenko vain yliajattelija? En koe olevani traumatisoitunut, mutta väkisinkin sitä välillä miettii suhtautuisinko erilaisiin tilanteisiin eri tavalla tai tekisinkö päivittäisessä elämässä erilaisia valintoja, jos en koskaan olisi työskennellyt työpaikoissa, jossa joutuu jatkuvasti kohtaamaan muiden ihmisten traumaattisia tapahtumia.
Mielestäni sijaistraumatisoitumisen riski tulisi tiedostaa paremmin erilaisissa hoitoalan työpaikoissa ja sen tulisi olla myös osa säännöllistä työterveyshuollon seurantaa. Hoitoalan ammattilaisina meillä on varmasti enemmän tietoa ja taitoja käsitellä psyykkisesti kuormittavia sekä traumatisoivia asioita kuin monella muulla. Olemme silti kaikki yksilöitä ja jokaisella on oma psyykkinen kapasiteetti sekä rajansa. Haluamme, että meillä on myös tulevaisuudessa henkisesti hyvinvoivia hoitoalan ammattilaisia sen sijaan, että meillä olisi työstä traumatisoituneita hoitajia.
