Defusing – Jälkipurku
Siitä on kohta yhdeksän vuotta. Edelleen kun suljen silmäni, näky tuosta hetkestä palaa kirkkaana mieleeni. Olinhan toki menehtyneen ihmisen nähnyt jo joitakin kertoja aiemminkin, mutta erilaisessa tilanteessa. Tilanteessa, jossa elämä on jo luonnollisen vaiheen kautta päätöksessä, viimeisessä kodissa hoivayksikössä. Ei sairaalassa vuodeosastolla, josta kuuluisi päästä vielä kotiin.
Olin tuolloin nuori ja vasta valmistunut sairaanhoitajaksi, ensimmäisiä kuukausia töissä traumatologisella vuodeosastolla. Aamuvuoro alkoi normaaliin tapaan, minun tehtäväni oli mitata potilaista verenpaineet, syke, lämpö sekä happisaturaatio. Yhden potilaan kohdalla huomasin jo tuolloin, ettei kaikki ollut kunnossa. Päätin kertoa asiasta kokeneemmalle kollegalle, ja potilaalle tilattiin lisää tutkimuksia sekä ryhdyttiin hoitotoimenpiteisiin. Lyhyen ajan päästä minut pyydettiin potilashuoneeseen, jokin oli vialla. Eikä kauaa mennyt, kun potilas oli eloton. Paikalle tuli lisäapua, potilaalle aloitettiin välittömästi elvytys ja teho-osastolta kutsuttiin MET-ryhmä paikalle. Ryhmä saapui nopeasti paikalle ja elvytys sujui protokollan mukaisesti mutta valitettavasti mitään ei ollut enää tehtävissä ja potilas menehtyi. Elvytystä johtanut anestesialääkäri kertoi että kaikki oli tehty niin hyvin kuin oli mahdollista, vaikka potilas ei selvinnyt. Tilannetta käytiin hetki läpi tapahtuman jälkeen mutta työpäivää jatkettiin sitten normaalisti. Minä myös yritin, mutta pääni sisällä kävi myllerrys ja silmissäni näky potilaan elottomuudesta ei häipynyt.
Muistan katselleen kadehtien elvytyksen aikana itsevarmoja kollegoitani sekä MET-ryhmäläisiä, ja sitä miten kukaan ei vaikuttanut hätääntyneeltä ja tiesi heti mitä täytyy tehdä. Itse olin sivusta seuraajana ja apulaisena kokemattomuuteni vuoksi, enkä halunnut olla kenenkään tiellä. Luulen että olin hieman shokissa. Ei vuodeosastolla, nuoremmalle ihmiselle kuuluisi näin käydä. Tapahtuma jäi pyörimään ajatuksiini vielä pitkäksi aikaa ja vei jopa yöunia. Jäin miettimään että teinkö kaiken oikein, reagoinko tarpeeksi nopeasti ja jopa mietin että olinko syyllinen tapahtumaan. Toki myöhemmin työkokemuksen ja potilaan taustojen ymmärtämisen myötä, tiesin että kaikki tehtiin mitä pystyttiin. Mutta tuolloin, 22-vuotiaana juuri valmistuneena ja kokemattomana hoitajana en pystynyt sitä ymmärtämään enkä käsittämään. Mietin miksi muut eivät vaikuttaneet ottavan tilannetta yhtä raskaasti, enkä uskaltanut tuoda ajatuksiani esiin. Ajattelin että tämä on vain kestettävä, ja se on tämän työn varjopuoli.
Kuulin ensimmäistä kertaa defusingista, eli jälkipurusta kun aloitin työt teho-osastolla. Heti ajatuksiini nousi tuo tapahtuma joka oli jäänyt pitkäksi aikaa ajatuksiini pyörimään. Jälkipurulla tarkoitetaan toimintamallia jossa kuormittava tai haastava tilanne työpaikalla pyritään purkamaan mieluiten 72 tunnin sisällä tapahtuneesta, mieluiten kuitenkin saman työvuoron aikana. Jälkipurkua vetää siihen koulutetut ohjaajat, mieluiten kahden ohjaajan toimesta. Jälkipurku ei ole terapiaa, eikä siinä käydä tilannetta teknisesti läpi tai etsitä syyllisiä. Purun tarkoituksena on keskustella tilanteesta ja siitä millaisia tunteita ja reaktioita se herätti. On tärkeää että kaikki tilanteessa osallisena olleet osallistuvat purkuun, koska joskus voi olla että itse on esimerkiksi kokenut tilanteen täysin erilailla.
Meillä trauma teho-osastolla esimerkkejä purkujen pitämiseen ovat:
- elvytys
- haastavat potilastapaukset
- väkivaltatilanteet
- elinluovutus
- nuoret potilaat, joilla huono ennuste
Kuitenkin jälkipurun pitämiseen ei tarvita aina graavia tapahtumaa vaan niitä on hyvä pitää matalalla kynnyksellä. Teemme työtä jossa jokaisella voi olla erilainen tilanne joka tuntuu raskaalta ja jää mietityttämään, jolloin jälkipurku olisi tärkeää pitää.
Sairaalamaailmaan jälkipurku on saatu kokemani mukaan vasta viime vuosina jalkautettua, mutta edelleen monissa paikoissa se on vielä tuntematon. Poliisi- ja pelastustoimi on käyttänyt jälkipurkua jo pitkään rutiinisti, ja olisi tärkeää että myös terveydenhuoltoalalla se saataisiin paremmin käyttöön. Kohtaamme työssämme paljon raskaita tilanteita, joihin “totutaan” ja ajatellaan että tämä nyt vain kuuluu tähän työhön. On totta, ettei työtä jaksaisi tehdä jos ottaisi kaikki omaksi taakaksi kannettavaksi, mutta siksi onkin erityisen tärkeää ennalta ehkäistä ja keventää sitä kuormaa. Jotkin tapaukset saattavat tulla vasta vuosien päästä mieleen tai taakan kasvaessa kertyä painolastiksi ja muuttua kyynisyydeksi. Kun mikään ei tunnu enää miltään, kertoo myös siitä että painolasti on kasvanut.
Olen itse toiminut jälkipurku ohjaajana kohta kaksi vuotta. Omalla osastollamme muiden ohjaajien kanssa olemme pyrkineet siihen että purkuja pidettäisiin mahdollisimman matalalla kynnyksellä. Monilla on ennakkoluuloja jälkipurkua kohtaan ja kokemus siitä että ei siitä hyödy millään lailla. Kuitenkin se että on paikalla sitä kollegaa varten joka siitä hyötyy on erittäin tärkeää. On ymmärrettävää että kahvipöydässä tulee myös juteltua raskaista tilanteista, mutta olisi tärkeää käyttää oikea aika ja paikka keskustelulle jotta tilanteen voi käydä läpi ajan kanssa, eikä sitä tarvitsisi viedä enää kotiin.
Mietin omaa tilannettani yhdeksän vuoden takaa, ja sitä kuinka paljon olisi merkinnyt istua alas tunniksi koko porukan kanssa. Että olisin kuullut kokeneimpien ajatukset tilanteen kulusta ja että kaikki tehtiin mitä pystyttiin. Ja ehkä olisin kuullut etten ollut ainoa jota pelotti. Ymmärrän täysin, että toimintamalli ei tuolloin ollut samalla tavalla käytössä, mutta se opetti minulle jälkipurun tärkeyden omakohtaisesti. Kenenkään ei pitäisi joutua jäädä ajatuksien kanssa yksin. Jälkipurulla on iso merkitys jokaisen työssä jaksamiseen rankkojen päivien keskellä.
