Moniammatillisuus hoitotyössä tarkoittaa eri alojen ammattilaisten saumatonta yhteistyötä potilaan parhaaksi. Se on yhteistä suunnittelua, päätöksentekoa ja vastuun jakamista potilaan hoitoprosessin aikana. Keskiössä moniammatillisessa työskentelyssä on aina potilas: hänen tarpeensa, tilansa ja tavoitteensa ohjaavat yhteistä toimintaa. Moniammatillisuus vaatii avointa kommunikaatiota, toisten kunnioittamista ja kykyä nähdä oma rooli osana laajempaa kokonaisuutta. Kun yhteistyö moniammatillisessa tiimissä toimii, se näkyy paitsi parempana hoidon tuloksena, mutta myös potilaan kokemana turvallisuutena. Hoitotyön näkökulmasta moniammatillisuus tarkoittaa myös sitä, että hoitaja ei ole yksin. Olemme osa laajempaa verkostoa, jossa jokaisella on tärkeä paikkansa.

Moniammatillinen yhteistyö on sellainen käsite, josta puhutaan paljon, mutta jonka merkityksen todella ymmärtää vasta käytännössä – siellä, missä kiire painaa, potilaan tila elää ja jokaisen ammattilaisen osaaminen kytkeytyy tiiviisti yhteen. Tehohoitajan roolissa olen saanut olla mukana lukemattomissa tilanteissa, joissa yhteistyö eri ammattiryhmien välillä on ollut paitsi välttämätöntä, myös vaikuttavaa. Ja juuri niissä tilanteissa olen tehnyt havaintoja myös itsestäni ja siitä, millainen moniammatillisen tiimin jäsen oikeastaan olen.

Traumateho ei ole paikka, jossa työskennellään yksin – siellä jokainen hetki rakentuu yhteistyölle. Meitä on monia eri ammattilaisia, mutta tavoite on aina yhteinen: vakauttaa, turvata ja antaa potilaalle mahdollisuus selviytyä ja kuntoutua. Teho-osasto on ympäristö, jossa moniammatillisuus ei ole vain suositeltavaa, se on välttämätöntä. Jokainen potilaan hoitopäivä koostuu lukemattomista pienistä kohtaamisista, päätöksistä ja havainnoista, joista muodostuu kokonainen hoitoprosessi.

Moniammatillisuus traumateholla

Moniammatillisessa tiimissä traumapotilaan tehohoidossa voivat olla mukana muun muassa hoitajat, lääkärit, fysioterapeutit, toimintaterapeutit, farmaseutit ja sosiaalityöntekijät. Jokainen ammattilainen tuo tiimiin oman osaamisensa ja  näkökulmansa. Ja kun ne yhdistetään, syntyy kokonaisvaltaisempi ja vaikuttavampi hoito. Aamukierrolla anestesialääkäri käy päivän suunnitelmaa läpi yhdessä hoitajan kanssa. Kirurgi tulee katsomaan leikkausalueen tilaa ja suunnittelemaan mahdollisia jatkotoimenpiteitä. Fysioterapeutti arvioi potilaan liikunta- ja toimintakykyä ja osallistuu aktiivisesti potilaan kuntoutukseen. Sosiaalityöntekijä on yhteydessä perheeseen ja kartoittaa, millaista tukea potilas mahdollisesti tulevaisuudessa tarvitsee. Kriisityöntekijät ovat omaisten tukena traumaattisessa tilanteessa. Samanaikaisesti hoitaja huolehtii potilaan perustarpeista, toteuttaa lääkehoitoa, kirjaa tarkasti ylös kaikki muutokset ja ylläpitää kokonaiskuvaa. Ja tässä on vain osa siitä kokonaisuudesta ja osa niistä ammattilaisista, mitä potilaan ympärillä tapahtuu ja ketkä potilaan hoitoon osallistuvat. Jokainen näistä osa-alueista on tärkeä, mutta vasta yhdessä ne muodostavat hoidon, joka etenee loogisesti ja vaikuttavasti.

Kommunikaatio on kriittinen taito

Tehohoitajan roolissa löydän itseni usein tilanteista, joissa on osattava tiivistää oleellinen tieto nopeasti ja ymmärrettävästi eri ammattiryhmille. Lääkäri tarvitsee erilaista tietoa kuin fysioterapeutti, kirurgin kysymykset poikkeavat ravitsemusterapeutin tarpeista. Kommunikaatio onkin myös kykyä hahmottaa, millaista tietoa kukin tarvitsee päätöksenteon tueksi – ja milloin on tärkeintä keskittyä vain olennaiseen. Tämä on erityisen haastavaa tilanteissa, joissa kiire ja paine nostavat stressitasoja. Silloin kirkas ajattelu ja rauhallisuus ovat kriittisiä taitoja, joita voi – ja täytyy harjoitella.

Kommunikaatio ei ole kuitenkaan vain puhumista. Yhtä tärkeää, ellei tärkeämpää, on kuunteleminen. Moniammatillisessa työskentelyssä ei riitä, että tuo oman mielipiteensä esiin. Ammattilaisena on tärkeää pysähtyä kuuntelemaan toisen näkökulma ja ymmärtää, kuinka se täydentää omaa havaintoa.

Toisinaan kommunikaatio myös haastaa. Joskus tiimin sisällä syntyy ristiriitoja tai erimielisyyksiä siitä, mikä olisi oikea suunta hoidon kannalta tai mihin tulisi priorisoida. Tällöin kommunikaation rooli korostuu entisestään: on pystyttävä sanomaan mielipiteensä rakentavasti, perustelemaan näkemyksensä ja samalla kuunneltava toisen näkökulmaa. Hyvä kommunikaatio ei myöskään rajoitu kriittisiin hetkiin. Kun se toimii arjen rutiineissa, se toimii todennäköisemmin myös silloin, kun tilanne on kaikkein vaikein. Meillä jokaisella on myös vastuu siitä, millainen ilmapiiri työyhteisöön syntyy. Kannustammeko kysymään? Rohkenemmeko pyytää apua? Vahvistammeko toistemme osaamista vai jätämmekö toisemme yksin? Näihin kysymyksiin vastaaminen on osa ammatillista kasvua – ja osa sitä hiljaista kommunikaatiota, joka ei ehkä näy ulospäin, mutta tuntuu työyhteisön hengessä.

Yhteistyö, joka kantaa kauas

Tehohoidossa ollut potilas ei yleensä muista kaikkea sitä, mitä hänen vuoteensa ympärillä on tapahtunut. Hän ei tiedä, kuinka monta päätöstä hänen vuokseen on päivittäin tehty, eikä sitä, kuinka monen ammattilaisen ajatukset kulkevat hänen tilanteensa ympärillä. Moniammatillinen yhteistyö on usein näkymätöntä potilaalle, mutta sen vaikutukset ulottuvat kaikkialle: se ohjaa hoidon etenemistä, tukee päätöksentekoa ja varmistaa, että potilas saa kokonaisvaltaista ja johdonmukaista hoitoa.

Yhteistyö muodostaa hoitoprosessin perustan. Sen laatu vaikuttaa suoraan potilaan toipumiseen, omaisten kohtaamiseen ja siihen, millaiseksi hoitokokemus rakentuu kaikille osapuolille. Kun tieto kulkee sujuvasti, kun vastuuta jaetaan selkeästi ja kun ammattilaiset toimivat yhteisten tavoitteiden mukaisesti, syntyy hoito, joka on johdonmukaista ja luotettavaa. Potilaan kannalta se tarkoittaa tunnetta siitä, että häntä hoidetaan kokonaisuutena – ei yksittäisten toimenpiteiden kautta, vaan yhteisesti sovitun suunnitelman mukaisesti.

Moniammatillisen yhteistyön kehittäminen ei ole vain käytännön työn sujuvoittamista – se on myös osa laadukasta, inhimillistä ja vaikuttavaa terveydenhuoltoa.

“Varmasti tosi rankkaa olla sairaanhoitaja”

“Aa, sulla ei olekkaan viikonloput vapaata. Joudutteko olemaan siis koko yön töissä?”

“Korona aika oli varmasti teille rankkaa.”

“Ainakin aina löytyy töitä!”

“En kyllä itse pystyisi tuohon työhön..”

Moni hoitotyötä tekevä varmasti tunnistaa nuo kyseiset kommentit ja kysymykset kun tulee puhe omasta ammatista. Ihmiselle joka on ollut sairaalassa korkeintaan vierailijana, on vaikea selittää mitä kaikkea työ voi sisältää. Sairaanhoitajan työ voidaan nähdä myös melko kapeana, vaikka työtä voi tehdä hyvin monella eri tavalla. Työaikoja kauhistellaan, ja kolmivuorotyö voikin tutkimuksienkin mukaan altistaa useille eri sairauksille, puhumattakaan psyykkisestä ja henkisestä hyvinvoinnista. On totta, että kohtaamme paljon surullisia ja raskaita tapauksia ja teemme työtä usein niukalla resurssilla, myös oman hyvinvointimme kustannuksella. Pahimmillaan työ voi uuvuttaa henkisesti että fyysisesti erittäin rankasti. 

Mutta siitä, mikä meitä vielä pitää työssä josta negatiivisia puolia löytyisi varmasti vielä enemmänkin kuin luettelen, tulee puhuttua vähemmän. Huomaan että itsestänikin ajoittain niiden positiivisten puolien löytäminen on haastavaa varsinkin rankkojen työvuorojen jälkeen.

Minut hoitoalalle sai ajatus siitä että haluaisin tehdä työtä joka on ihmisläheistä, voisin auttaa muita ja kokea työn merkityksellisyyden. Vaikkakin osittainen syy oli myös siinä, että koin painetta päästä opiskelemaan mahdollisimman nopeasti. Ensimmäiset vuoteni työskentelin traumatologisella vuodeosastolla, ja muistan miten jännittävää ja mielenkiintoista traumapotilaiden hoito oli. Nopea tempoinen työ ja erikoisalana traumapotilaat kiinnostivat. Teholle siirryin kun kaipasin uutta opittavaa ja haastetta, ja tunne oli sama kuin aloittaessa traumaosastolla. Toki myös tunteiden keskelle mahtui (ja mahtuu edelleen) paljon pelkoa sekä epävarmuutta uuden oppimisesta. Traumapotilaissa erityisesti on aina kiinnostanut vammojen syntymekanismit sekä hoito, ja se kun näkee potilaan kuntoutuvan jopa kotiin asti. 

Teho-osastolla työskentelyssä minulle mielekästä on edelleenkin jatkuva uuden oppiminen ja muuttuvat tilanteet. Teho-osastolla työskentelystä ajatellaan usein että se on hyvin hektistä ja jatkuvia akuutteja tilanteita vaikka tosiasiassa se on hyvin rutinoitunutta, perus- sekä lääkehoitoa. Tarpeen tullen tulee osata reagoida potilaiden nopeastikkin muuttuviin tilanteisiin. Ja se onkin omasta mielestäni tehohoidon suola. Voit nähdä potilaan voinnin paranevan tai hiipuvan, ja osaat reagoida tilanteisiin sen mukaan. Iso ja tärkeä osa työskentelyä on myös työyhteisö jonka avulla jaksaa raskaimmatkin tilanteet.

Koen myös että sairaanhoitajana työskentely on vaikuttanut paljon omaan tapaan katsoa maailmaa ja ihmisiä. Kun on nähnyt paljon elämää sekä kuolemaa monista eri näkökulmista, omakin ajattelutapa muuttuu. Oman arjen sekä terveyden merkitys korostuu ja sitä on oppinut arvostamaan eri tavalla.

Ja onneksi niitä päiviäkin on kun muistaa miksi alalle on päätynyt ja miksi edelleen työtä haluaa tehdä, varsinkin kun näkee potilaan silmissä kiitollisuuden sekä arvostuksen saamastaan hoidosta.

Miksi sinä jaksat tehdä hoitotyötä?