Aika-ystävyysjatkumo

Kun lähtöön on 12 päivää aikaa, se iskee tajuntaan ja paniikki ehtimättömyydestä hiipii elämään.

Ja kun oikein mainiosti itseäni lietson, niin kyllähän siitä ahdistus saadaan aikaan. 

Kaksitoista päivää. Se on 288 tuntia, joista olen hereillä n. 200 tuntia. Syömiseen, ruuanlaittoon ja kaupassakäyntiin menee ainakin 46 tuntia, siivoamiseen 24, paikasta toiseen siirtymiseen arvioisin kuluttuvani toisen vuorokauden. Jäljelle jää 105 tuntia, eli noin neljä ja puoli vuorokautta. 

Siinä ajassa pitäisi nähdä sukulaisia ja ystäviä. Tankata rakkautta ja läheisyyttä. Puhua paljon ja tarkasti painaa muistiin toisen kasvot. Halata, nauraa, juoda viiniä, muistella menneitä ja tehdä suunnitelmia Espanjan vierailuista.

Elämä on arvaamatonta, mitäpä jos tämä tosiaan onkin viimeinen kerta kun tavataan. Meillä ei onneksi ole ystävien eikä sukulaisten kanssa tapana tapella. En pelkää, että eroaisimme riidoissa, pelkään sitä kaikkea mikä jää sanomatta ja tekemättä. Tyhmiä vitsejä visassa, palaneita makkaroita juhannusgrillissä, äidin kanssa pohdintoja siitä, mikä olisi paras marinadi pääsiäispöydän lampaalle tai isin arvailuja siitä, moneltakohan se joulusauna kannattaisi lämmittää. Kaikkea sitä mikä aina on ollut. Mikä tekee arjesta tuttua ja turvallista. 

Mieti itse: ketä elämääsi kutsuisit, jos tietäisit, että aikaa on neljä vuorokautta?

Tuntisitko turhautumista ja riittämättömyyttä jokaisesta kotona vietetystä tunnista vai luottaisitko siihen, että kyllä tässä vielä nähdään.