Helppo ehkäisykeino espanjalaisittain – raitiovaunumatka
Ihana asuntomme sijaitsee vain huutomatkan päässä Benimacletin opiskelija-alueesta ja metron ja raitiovaunuliikenteen risteitymästä.
Mies täällä hei.
Mikäli olet lapseton ja kahden vaiheilla siitä, haluatko jälkikasvua vai et, suosittelen matkustamista Valencian julkisissa liikennevälineissä ja etenkin raitiovaunussa, joka kulkee rannalle – eli siis kotiovellemme. Helpottaa päätöstä.
Rautiovaunu kohti kotiamme on aina täynnä iloisia lapsia. Aina, sillä he ovat menossa rannalle. Kukapa ei moisesta innostuisi?
Kasvatus täällä on huomattavasti vapaampaa kuin Suomessa. Tämä on vain ja ainoastaan hyvä asia. Tänään palailin ostosreissulta, ja eräs lapsi oli löytänyt huutamisen jalon harrastuksen. Ei laulamisen tai itkemisen, vaan huutamisen, kiljumisen, karjumisen – millä sanalla tuota infernaalista tonaalista möykkää haluaakin kutsua.
”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ AAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII”
20 minuutin ajan lapsi huusi suoraa kurkkua. Mukana lapsella olivat tämän noin 15-20-vuotiaat sisarukset, jotka eivät olleet millänsäkään huutamisesta, vaan kehottivat lasta pikemmin huutamaan kovempaa.
Istuin selkä menosuuntaan päin noin seitsemän metrin päässä raitoivaunun takaosasta, missä rannalle matkalla ollut kuuden hengen ryhmä istui. Heti ryhmän edessä istui noin 25-vuotiaasta tytöstä ja pojasta koostuva ulkomaalainen pariskunta. Miehen ilme oli sellainen, kuin hänen korvansa juuressa olisi… no, lapsi huutanut suoraa kurkkua erilaisia vokaaliäännähdyksiä infernaalisella volyymillä.
Aina välillä miehen tyttöystävä vilkaisi miestään ja silitti tämän tukkaa yrittäen kuiskata tämän korvaan lohdutuksen sanoja.
”Ei ole enää pitkä matka. Pian tämä on jo ohi.”
Lultavasti. Tuskin mieskään kuuli, mitä hänen korvaansa sanottiin, sillä:
”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ AAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII”
Sanotaanko niin, että kolmessa kissassa on meillä ihan tarpeeksi jälkikasvua ainakin hetkeksi.
Etenkin, koska:
”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ AAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII”
Huomionarvoita kuitenkin oli, että paikalliset eivät korvaansa loksauttaneet huudolle.
Ehkä tässä itsekin jossain vaiheessa tottuu siihen, ettei raitiovaunu suomalaisen tapaan ole pelkkä ruumiskärry, joka kuskaa äänettömiä ihmisiä paikasta toiseen, vaan eläväinen kuljetusväline, jolla matkustavat kaikki yhteiskuntaluokkaan katsomatta.
Sitä ennen kuitenkin:
”AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE ÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖ AAAAAAAAAAAAAAAAAA EEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEEE IIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII”
Ps: Täällä on ihanampaa kuin ihanaa, vaikka kirjoituksieni sävy saattaakin olla hieman… suomalainen. Instagramin osoitteesta @jarkkofrantila löytyy valtava määrä kuvia elämästä Valenciassa. Tai no, lähinnä kissoistamme. Mutta kissat ovat söpöjä!
Katso vaikka:
