Kesäjatkis osa 4 – Auringonlaskun metsästäjät
Maanantai oli kuuma. Tosin siis jokainen päivä on kuuma, mutta maanantai oli kuumempi. Päivän lämpötilan tietää heti aamusta, kun kävelee alakertaan ja avaa parvekkeen ovet. Niistä sisään tuulahtava merituuli kertoo heti onko tulossa kuuma vai polttava päivä.
Aamu olisi varattu kotitöille, oikeille töille ja kissoille. Heräisimme ajoissa jotta pääsisimme lähtemään kohti Cuencaa ja sen riippuvia taloja ja pieniä kujia iltapäivästä. Tavoitteena oli saapua kaupunkiin heti siestan jäkeen puoli viiden aikaan. Jos pääsisimme lähtemään ajoissa, voisimme ajaa kansallispuiston kautta ja käydä ihailemassa uniikkeja kivimuodostelmia.
Heräämme yhdeltätoista. Uusin perheenlisäys oli pitänyt meitä hereillä suurimman osan yöstä. Olimme nukkuneet noin viitisen tuntia kumpikin. Matkaan pitäisi päästä viimeistään kolmen tunnin sisällä. Mies tekee töitä vihaisena ja väsyneenä, minä yritän siivota kiukkuisena ja väsyneenä. On tukahduttavan kuuma. Viideltä harmittaa jo niin paljon, että itkettää.
Kaikki on pilalla, loma on ollut paska, mitään ei olla nähty, kissanpentukin varmasti vihaa meitä koska haluaa riehua kaikki yöt. Kaikki meni!
Mies yrittää lohduttaa minua.
”Ei ole paska loma, erilainen vaan. Tykkään enemmän pusikoista kuin luolista. Vihreä on parempi väri kuin ruskea. Hyvin olet suunnitellut ja hyvät eväät tehnyt.”
Vihdoin luovutan kitinäni kanssa ja totean, että tosiaan, sinne Albuferan suistoalueella ajaa vain 20 minuuttia.
Itse El Palmarin kylä keikkui kuppaisen ja rupuisen rajamailla. Parkkeerasimme kylän laidalle ja lähdimme kävelmään. Kylän kiertämiseen meni n. 10 minuuttia, koska se koostui neljästä saman suuntaisesta kadusta, joita kapeat kujat yhdistivät. Missään ei näkynyt kauppoja, kioskeja tai edes matkamuistomyymälöitä. Kaikkien talojen katutasoa näytti asuttavan ravintola nimeltään Arrozeria nönnönööö tai nönnöönöö Azul. Koska oli maanantai, olivat kaikki ravintolat suljettu (totta kai). Vain yksi baari oli auki, jossa istuskeli paikallisia alanmiehiä kalamiehiä, lasit olivat likaisia ja vessassa kuulemma kipitteli torakka. Onneksi join jääteeni terassilla.
Albuferan suistoalue elää paellariisin tuotannosta ja kalastuksesta. Arroz tarkoittaa riisiä ja azul taas sinistä, joten sinänsä ymmärrän kyllä ravintoloiden nimet.
Vaikka kylä pieni pettymys olikin, auringonlaskuristeily olikin sitten enemmän kuin mitä osasimme odottaa. Hinta oli 4€/henkilö, ja matka taittui pienellä veneellä muiden turistien kanssa. Ajelimme suistoalueella, ihailimme isoja haikaroita ja ällötyin vedessä uivasta (kelluvasta?) karvaisesta oliosta sekä kuolleesta sorsasta, joka lillui vastaan.
Sitten se alkoi. Aurinko laski vähitellen alemmas. Turistiperheen lapsetkin hiljenivät, vaikka muun matkan olivatkin roikkuneet puoliksi yli laidan.
Värit vaihtuivat selkeästi, mutta täysin huomaamatta, kaikki tuntui hiljentyvän, linnut laskeutuivat kaislikossa oleviin pesiinsä, yhtäkkiä kuului jostain kaskaiden siritys. Aikaa kului vajaat seitsemän minuuttia, ja aurinko oli kadonnut kokonaan vuoriston taakse. Lissabonissa se näkyisi vielä seuraavat 12 minuuttia.
Meidän turistien huokaillessa ja ihaillessa tätä näkymään veneemme kuljettaja totesi vain ”Hasta mañana”. Ja näinhän se on täällä aurinkorannalla, huomenna sen taas näkee.
