Ainainen valitus

Minä tapasin viikonloppuna baarissa kaksi miestä. Ensimmäisen vein baarista kotiin perjantaina ja toisen vein samaisesta baarista kotiin lauantaina. Onneksi vaihdoin vaatteet välissä, se nyt olisi jo ollut noloa. Olo on tällä hetkellä syntinen, hutsahtava ja viimeöisen liskodiskon jäljiltä uupunut. Ensimmäisestä miehestä en usko koskaan kuulevani, toisesta olen jo kuullut. Kahdesti. Ekan kerran eilen ja tokan kerran juuri äsken. Varsin aktiivinen tyyppi siis kyseessä. Ja siis tämähän nyt on aivan fantastista ja ihanaa ja ooh-lalaa, kaikkea mitä olen ruinannut männäkuukaudet ja kun tyyppikin oli vielä varsin kiva! Missä siis vika? NOKUN EN TIEDÄ! Ahdistaa silti.

Lähinnä kai kyse on siitä, että ajattelen asiat liian pitkälle. Onko tämä tyyppi nyt sitten juuri se, jonka kanssa PITÄÄ mennä naimisiin? Ja vielä säälittävämpää: onko tämä tyyppi millään tavalla parempi, kuin se edellinen, joka pisti elämän pirstaleiksi uuvuttavan yrittämisen ja taistelun tuloksena ja joka vasta pikkuhiljaa on osannut pysyä edes yhden vuorokauden tunnit pois mielestä?

Miksi, miksi ja miksi asioita ei voi ottaa vaan päivä kerrallaan ja nauttia siitä, että joku on kerrankin selvästi kiinnostunut? Miksi en osaa vaan ottaa sitä vastaan ja antaa asioiden kehittyä omalla painollaan? Miksi stressaan jo tulevaa ja en näköjään osaa antaa tyypille edes ensi hetkestä lähtien mahdollisuutta vaan olen omien kontrollifriikkien tulevaisuuden visioideni kanssa jo hyvää vauhtia sössimässä kivaa juttua? Puhukaa mulle järkeä, jooko?

P.S. Hieman saattaa hämmenystä aiheuttaa tämä kahden ihmisen kirjoittelu saman nimimerkin alta, taikka sitten olemme vain yksi ihminen, joka saa nauttia saman viikonlopun aikana kahden kotiin raahatun herrasmiehen lisäksi vielä 60 puhelun väsytystaktiikasta. Ei vaineskaan, aiomme selkeyttää tilannetta jatkossa, kunhan ensin hoksaamme siihen parhaan tavan!