Ja kuinkas sitten kävikään…
Se tyyppi, josta kerroin isoäidilleni ja kenen kanssa pohdin keskustelun avausta, onkin nyt yhtäkkiä mun poikaystävä. Minä, joka kuvittelin jo olevani ikuisesti yksin ja katsovani loppuelämäni vierestä, kun muut pariutuu, olen nyt parisuhteellinen. Ei voi käsittää. Lähes kaikki suurimmat askeleetkin on käyty ja ne ovat sujuneet paremmin kuin hyvin. Tyyppi on tavannut ison osan ystäviäni ja perheeni (kaikki ovat tulleet toimeen ja positiivista palautetta on kuultu puolin ja toisin), ollaan oltu yhdessä isoissa juhlissa, hän on nähnyt mut kiukkuisena, väsyneenä ja krapulassa, ollaan saatu ekat kutsut pariskuntailtoihin ja jopa vastattu niihin myönteisesti ja ollaan vietetty ilta Ikeassa ilman, että kumpikaan pimahti kertaakaan. Näkisin sen saavutuksena.
Itse olen poistanut Tinder-tilini ja harjoittelen kutsumaan tyyppiä poikaystäväksi. Se on edelleen tosi vaikeeta, onnistuu lähinnä vaan sellasille ihmisille, ketkä olen juuri tavannut. Vaikeeta on myös sopeutua siihen, että oikeesti on joku toinen ihminen, kenen mielipidettä olisi hyvä edes silloin tällöin kysyä. Pariskuntaillat kuulostaa edelleen jokseenkin ahdistavilta tapahtumilta. Nyt lauantaina olemme menossa ensimmäiseen, eikä mulla ainakaan ole minkäänlaista käsitystä, mitä siellä kuuluu tehä. Eiks ne kuulosta aika tylsältä yleensä? Lisäksi olen paljon pohdiskellut aihetta siitä näkövinkkelistä, että muuttaako tää jotenkin nyt mua (en halua, eikä tunnu siltä) ja osaanhan olla hyvä ystävä vielä tän jälkeenkin. Oon itse menettänyt muutaman kaverin seurustelun wonderlandiin enkä missään nimessä halua olla yksi niistä, jotka sinne katoavat. En usko, että tästä on suurta pelkoa, mutta ehkä on hyvä tiedostaa riskit ja vaaratilanteet.
Vaikka tää seurustelu on herättänyt paljon vaikeitakin ajatuksia, ja teksti saattaa jonkun mielestä kuulostaa vähän ongelmakeskeiseltä, niin olen oikesti ihan tosi onnellinen. Olen tällä viikolla pohtinut, että tällä hetkellä mun elämä on kyllä just sitä, mitä oon niin kauan odottanut. Kaverit on kysellyt, että miten meillä menee ja oon vaan kaikille vastannut, että tosi hyvin. Ja tarkoittanut sitä. Nyt pitäisi vaan uskaltaa sulkea ne aivot lopullisesti pois päältä ja nauttia tästä tunteesta. Mulla on sellanen fiilis, että olen vihdoin löytänyt elämääni sellaisen ihmisen, joka tykkää musta just tällasena ku oon, ja josta mä voin tykätä just sellasena kun se on.
En kyllä tiedä, miten blogin käy osaltani, mutta itseni tuntien eiköhän tässä vielä jotain kirjoitettavaa löydy. Ainakin isoäitini ja tyypin poikaystävän tapaaminen koittaa sunnuntaina, siitä kohtaamisesta on mahdollisesti kyllä ainakin raportoitava.