Pieniä ajatuksia naimisiinmenosta
Ajatus naimisiinmenosta on saanut nenäni nyrpistymään pienestä tytöstä asti. Puhuin aina siitä, kuinka en aio koskaan mennä naimisiin, mutta pidinkö sanani? No, en tietenkään.
Feministinä olen ollut sitä mieltä, että naimisiinmeno ei ole nykypäivää vaan sillä vaalitaan vanhoillisia patriarkkaisia perinteitä: nainen usein ottaa miehen sukunimen, perinteen mukaan mies on aktiivinen kosija, kun taas nainen on passiivinen osapuoli. On myös hämmentävää, että naisen häämekon väri – valkoinen – on aikoinaan symboloinut naisen neitseellisyyttä. Kaikesta huolimatta olen osallistunut lukemattomiin hääjuhliin ja tarkkaillut niissä, kuinka kerta toisensa jälkeen häät tuntuvat seuraavan samaa kaavaa, noh tai naimisiinmenon traditiota. On prameata hääkakkua, kimpunheittoa, sormusten vaihtoa, kaasoja ja bestmaneja. Ihan kivoja perinteitä, mutta en ajatellut sen olevan minun juttuni.
On vuosi 2008. Silloinen poikaystäväni kysyy ”missä sä haluaisit mennä naimisiin?” Olen hämilläni kysymyksestä ja vastaan hänelle ”kuka sulle on sanonut, että mä haluaisin naimisiin?”
Olin nuori, eikä aihe tuntunut ajankohtaiselta. Nautin huolettomasta elämäntyylistä, enkä oikeastaan silloin ajatellut mitä naimisiinmeno oikeasti tarkoittaisi – tai mitä se muuttaisi suhteessamme. Pikemminkin ajattelin, että meillä on kaikki hyvin just näin.
Kymmenen vuotta siitä eteenpäin, vuonna 2018, löydän itseni lausumassa sanat ”Tahdon”.
Rakkaus osui suoraan Akilleen kantapäähän. Ensimäistä kertaa elämässäni olin miehen kanssa, jonka kanssa pystyin kuvittelemaan meneväni naimisiin ja ajankohta tuntui oikealta. Kuvittelemalla kaikki alkoikin, heittelimme toisillemme ajatuksia naimisiin menosta, kunnes reilu kuukausi ennen itse vihkimistä, soitin maistraattiin ja varasin meille notaarin elokuiselle lauantai-illalle. Päivä oli vuoden suosituin hääpäivä, mutta lopulta saimme notaarin, joka vihkisi meidät veneen kannella.
Sattumalta, olemme mieheni kanssa kummatkin lausuneet pienistä pitäen, kuinka emme koskaan aio mennä naimisiin. Jokin sitten sai kuitenkin mielemme muuttumaan, vaikka hoidimme koko juhlallisuuden omalla tyylillämme: salassa, farkut jalassa.
Ehkä se ei ole niinkään naimisiinmeno, mitä olen kaartanut, vaan pikemminkin häät, jotka toimivat ikään kuin symbolina koko avioliitolle. Ne ovat seremonioita, jotka antavat rakennetta elämällemme. Ihmisillä on tapana seurata jonkinnäköistä elämänkaavaa ja häät ovat osa sitä kaavaa. Mutta voisiko sitä hieman päivittää? Seuraamani The School of Life -yhteisöllä on tähän upea ehdotus, johon kuuluu muun muassa häävalan uusiminen seuraavasti:
Vaihtoehtoinen häävala
I accept that I am – in countless ways I don’t yet know – very hard to live with.
We accept not to panic when, some years from now, what we are doing today will seem like the worst decision of our lives.
When you are mean, when you call me a c*** and a fucking bastard, I will strive to remember that at heart, it is because you are hurt – not that you are fundamentally nasty.
Everyone has some very significant things wrong with them. We promise not to look around. There isn’t anyone better out there really. Once you get to know them, everyone is impossible.
Many days we’ll be unhappy; many days, we’ll suffer, many days we’ll regret we ever did this crazy thing. It’s not congratulations we need, it’s commiserations.
Häiden valokuvaus maksaa usein maltaita, mutta mitä jos albumin täyttäisikin arjen makuisilla kuvilla, eikä kiiltokuvamaisiksi kuvattuja pareja samoissa asennoissa kerta toisensa jälkeen? Tai mitä jos häälahjaksi pari saisikin lahjakortin terapiaan? Nämä ja muita upeita ajatuksia voit lukea lisää täältä.
Olisi kiva kuulla minkälaisia kokemuksia ja ajatuksia teillä on häistä.