Miksi kirjoitan

On kevät 2020 ja koronavirus tekee valloitustaan maailmalla. Olemme jonkunnäköisessä karanteenissa samalla kun työni valuvat viemäriä pitkin pois. Tämä on hyvä hetki aloittaa kirjoittaminen, koska aikaahan on nyt niin rajattomasti.

Rakastan lukemista ja tällä hetkellä pinnalla oleva autofiktiivinen kirjallisuus kiinnostaa niin, että ajattelin kirjoittaa blogia autofiktiivinen kynä kädessä, toden ja fiktion rajojen välillä seilailemalla.

Vielä alkuvuonna elämäni näytti hieman erilaiselta. Touhusin useiden projektien parissa, joista yksi on tekeillä oleva väitöskirjani, jossa käsittelen, miten me ihmiset rakennamme oman elämämme tarinaa pohjautuen oppimamme tarinankerronnan malleihin. Näitä ajatuksia hyväksikäyttäen, blogissa pyöritään niin kirjallisuuden kuin oman arjen, toiveiden ja unelmien akselilla.

Sitten iski koronapandemia ja työt ympärilläni loppuivat yksi toisensa perään. Pandemia käytännössä aloitti äitiysvapaan puolitoista kuukautta etuajassa. Koitti aika, jolloin kotona oleminen muuttui täysipäiväiseksi ja koska aikaa tuntuu olevan loputtomasti, myöskin asioiden aikaan saaminen on muuttunut hitaamman puoleiseksi. Kuukauden päästä kuitenkin syntyy esikoiseni ja odotan mielenkiinnolla, miten ajatukset ajasta muuttuvat siinä samalla.

Kirjallisuuden, äitiysvapaan ja väitöskirjani lisäksi tällä hetkellä maailmaani kuuluu rakkaus ja karanteeniarki uusperheessä. Olen tutustunut näihin aiheisiin myös kaunokirjallisuuden kautta, mikä on antanut perspektiiviä omalle elämälle. Niin kuin Maggie Nelson kirjoittaa Argonauteissa ”minulla oli edessäni välttämätön tehtävä: piti opetella olemaan äitipuoli. Siinä sitä onkin kaikki katastrofin ainekset”. Siinä kiteytyy myös tämän blogin ainekset: arjen pienet katastrofit ja suuret unelmat.