Olipa kerran…
Olen aina pitänyt tarinoista, niiden kuuntelemisesta, lukemisesta, katsomisesta ja kertomisesta. Tarinat ovat olleet tapa matkustaa erilaisiin maailmoihin ja sen takia haluan jakaa niitä myös lapselleni. Olen aloittanut kirjojen lukemisen ääneen lapselleni jo raskausaikana ja odotan innolla pääseväni jatkamaan tapaa myös vauvan synnyttyä.
Olen tutkinut lasten kirjallisuutta mm. opiskelujeni kautta. Sadut ovat vanhinta kertomakirjallisuutta ja kun lukee niiden alkuperäisiä versioita, ne ovat kaiken kaikkiaan karmivia! Ajattelen näin, koska monesti nimenomaan klassiset sadut ovat ristiriidassa nykyaikana vallitsevien arvojen kanssa. Tämä varmasti siksi, että suurin osa saduista on todella vanhoja kansantarinoita ja myyttejä, jotka olemme omaksuneet sellaisinaan.
Patriarkaalinen maailmankatsomus näkyy monessa sadussa melko voimakkaana, tarinoiden mustavalkoisuus hyvän ja pahan välillä on selkeästi rajattu – ikään kuin olisi olemassa pahoja ihmisiä ja hyviä ihmisiä, minkä ole ajatellut ehkä pikemminkin olevan metafora pahasta ja hyvästä teosta, eikä niinkään satuhahmosta – ja naisen rooli toistuu passiivisena (prinsessa ruusunen odottaa prinssiä sata vuotta) kun taas miehen rooli on aktiivinen. Saduilla on oma tyypillinen rakenteensa ja vaikka sadun aikana voimasuhteet voivat vaihdella, lopussa aina hyvä voittaa pahan ja loppu on ”onnellinen”.
Onneksi mukaan on tullut myös uusia satukirjoja, mutta jostain syystä minua kiehtoo myös nämä vanhat perinteiset sadut osana kulttuuria. Tämän takia haluankin nostaa esille Rebecca Solnitin Cinderella Liberator –sadun, joka on viime vuonna julkaistu versio Tuhkimosta.
Rebecca Solnit kirjoitti uuden version Tuhkimosta, sillä hänen mukaansa maailmaa voi muuttaa tarinoiden kautta, mutta jos meillä vallitsee edelleen vanhat tarinat, miten maailma ympärillämmekään voi muuttua? Uudessa Tuhkimossa, Solnit vapauttaa jokaisen sadun hahmon hänelle kohdistuvista rajoituksista:
Tuhkimo asuu äitipuolensa kanssa, koska hänen oma äitinsä on merikapteeni, joka seilaa merillä. Tuhkimo ja Prinssi tapaavat ja heistä tulee hyviä ystäviä, jotka ovat kiinnostuneita toistensa unelmista, eikä perinteisen tarinan mukaan ole kiinnostuneita romanttisesta suhteesta, jossa on tarve omistaa toinen. Tässä tarinassa Tuhkimon unelma ei olekaan Prinssin vaimona oleminen, vaan avata muiden valtakuntien pakolaislapsille tarkoitetun kakkuputiikin, ihanan freesi ajatus! Tarinan lopussa kaikki hahmot vapautuvat olemaan ”omia itsejään” omine unelmineen.
Myös Angela Carter ja Jane Yolen ovat kirjoittaneet tunnettuja satuja uusiksi, feminististen lasien läpi. Näissä naisen ja äidin rooli on esitetty positiivisemmassa valossa kuin alkuperäisissä saduissa.
Äidin rooli saduissa
Mielestäni saduissa esitetty äidin rooli on huomiota herättävä ja sen takia ajattelin kirjoittaa muutaman sanan siitä. Suurimmaksi osaksi äidit ovat saduissa poissaolevia – Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö, Rapunzel, Lumikki, Tuhkimo, Hannu ja Kerttu – usein he ovat kuolleet tai poissa, eivätkä siten pysty auttamaan tarinan sankaria. Grimmin veljekset huomasivat, että lasten oli helpompi hyväksyä ajatus pahasta äitipuolesta kuin julmasta äidistä ja siksi he muuttivat satujen alkuperäiset äitihahmot äitipuoliksi. Vielä Lumikin sekä Hannun ja Kertun ensimmäisessä painoksessa äitihahmot olivat äitejä, mutta uudempien painosten myötä heistä tuli äitipuolia. Alkuperäisessä Hannu ja Kerttun sadussa isä ja äiti päättävät yhdessä hylätä lapset, mutta myöhemmissä painoksissa äitipuoli tekee ehdotuksen ja isä epäröi useasti ennen kuin lopulta suostuu. Ja näin äitipuolia alettiin kuvaamaan pahoina noitina. Olisiko taas aika uudistaa näitä satuja meidän aikaamme sopiviksi? Aikana, jolloin äitipuolia on varmasti paljon enemmän kuin Grimmin veljesten aikana.
… ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti.
Vanhimpia satujen alkuperiä löytyy mytologiasta, kuten Antiikin Kreikan Eroksen ja Psykhen tarinasta, jota pidetään Kaunottaren ja hirviön esikuvana; 800–luvun Kiinasta peräisin oleva tarina, jota pidetään Tuhkimon ensimmäisenä versiona sekä 1500–luvulla kirjoitettu arabialainen Tuhannen ja yhden yön tarinoita, jota pidetään maailman vanhimpana satukokoelmana. Tästä ehkä länsimaissa tunnetuin tarina on Aladdin ja taikalamppu. Myöhemmin ruvettiin keräämään kansantarinoita kokoelmiin, mm. ranskalaisen Charles Perraultin Hanhiemon tarinoita ja saksalaisten Grimmin veljesten satukokoelmat toivat sadut lasten lähettyville. Näistä tunnetuimpia ovat Lumikki, Peukaloinen, Prinsessa Ruusunen, Punahilkka, Saapasjalkakissa ja Tuhkimo. Samoihin aikoihin Hans Christian Andersen kirjoitti tanskassa satukokoelman, johon kuuluu mm. Lumikuningatar, Keisarin uudet vaatteet, Pieni merenneito, Prinsessa ja herne sekä Ruma ankanpoikanen. Uudempia, mutta silti vanhoja satuja, ovat Lewis Carollin kirjoittama Liisa ihmemaassa, Carlo Collodin Pinokkio, J.M. Barrien Peter Pan sekä lempparini Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi.
Kuten huomata saa, kaikki mainitsemani sadut ovat miesten käsialaa, vanhoista saduista ainoastaan Kaunotar ja hirviön on ensimmäisenä kirjoittanut naiskirjailija Gabrielle-Suzanne Barbot de Villeneuve. Onneksi kuitenkin Tove Jansson ja Astrid Lindgren ovat tuoneet naisääntä kuuluviin täällä pohjoismaissa.
Vaikka perinteiset sadut ovatkin karmivia, niiden tehtävänä on käsitellä ja selittää lapselle asioita ja tukea heidän moraalista kehitystä. Sadut antavat myös ihmissuhdemalleja, joita lapsi omaksuu ja tämän takia olisikin hyvä päivittää saduille uudet versiot.
Perinteisten satujen moraali menee kutakuinkin näin: hyvyys palkitaan, oikeus voittaa, rakkaus vahvistaa, epäitsekkyyttä ihaillaan, pahuus naamioituu ja piiloutuu, maailma on suopea, kuollut voi palata elämään.
Kirjojen lisäksi omassa lapsuudessani äidilläni oli tapana kertoa meille improvisoituja tarinoita, lempparini oli Kissakylän tarinat, jossa kissat seikkailivat päähenkilöinä. Saimme veljeni kanssa kuulla joka ilta yhden tarinan kissakylän asukkaista ja jäimme aina jännittyneinä odottamaan seuraavan päivän tarinaa. Minulle nämä äitini keksimät tarinat olivat ihan parhaita ja sen takia haluankin jatkaa perinnettä ja kertoa omalle lapselleni myös Kissakylän tarinoita.
Uskon, että satujen ja tarinoiden kertominen on mitä parasta lapsen ja vanhemman välisessä vuorovaikutuksessa. Kun lapsi oppii kuuntelemaan tarinoita, hän alkaa myös itse kehittelemään niitä. Haluan siis olla äiti, joka kannustaa lastani kertomaan myös omia tarinoitaan.
Me voimme kaikki olla tarinankertojia.