Pienenä juttelimme veljeni kanssa siitä, millaisena näemme oman tulevaisuutemme. En muista muuta kuin että haaveilin jo silloin isosta perheestä.

Joitakin vuosia sitten olin vakaassa suhteessa, asuimme silloisen kumppanini kanssa kivassa kodissa, olimme kummatkin töissä, arki rullasi mukavasti ja olimme kummatkin huolettoman itsenäisiä. Puhuimme silloin lapsista, yhteisestä haaveesta. En muista enää tarkalleen kauan seurustelimme, mutta suhde kesti yli seitsemän vuotta.

Saattoi olla, että kumppanini oli romanttisempi kuin minä, joka tyrmäsin idean naimisiinmenosta. En niihin aikoihin pitänyt naimisiinmenon ajatuksesta, vaikka myöhemmin elämässäni meninkin naimisiin.

Kumppanini oli jo keksinyt valmiiksi hellittelynimet raskausajalle minulle ja tulevalle lapsellemme. Olimme kuitenkin nuoria ja oma mielikuva perheen perustamisesta oli se, että pidin tärkeänä sitä, että lapsen saamiselle piti olla useita seurusteluvuosia taustalla. Olihan lapsen saaminen minulle niin tärkeää, että halusin olla ihan varma siitä, että olisimme kumppanini kanssa loppu elämämme yhdessä.

Ajatukseni kuitenkin muuttuivat, muutin ulkomaille, erosimme ja olin varma, että olin vielä nuori, elämä edessä.

Sitten elämä pyörähti ympäri ja kaikki nuoruuden periaatteeni katosivat. Heräsin siihen, että olin yli kolmekymppinen, ainoa pysyvä asia oli haaveeni lasten saannista. Yhtäkkiä joka puolella puhuttiin lapsettomuudesta ja kuinka ihmiset siirtävät lasten hankkimista koko ajan myöhäisemmäksi ja myöhäisemmäksi vain huomatakseen kadottaneensa hedelmälliset vuodet taakseen.

Lasten saaminen tuntuu olevan yksi elämän isoimmista päätöksistä. En usko, että siihen on mitään oikeaa vastausta, vaikka itselleni se on ollut aina itsestään selvyys. Ennen raskaaksi tuloa, tunsin itseni jotenkin ontoksi. Huomasin yhtäkkiä eläväni elämässä, jossa kaikki paini nuoruuden periaatteitani vastaan: olin rakastunut mieheen, jolla oli lapsi lyhyestä suhteesta ja olin itsekin siinä vaiheessa valmis perheen perustamiselle.

Nyt olen reilu kolmekymppinen, raskaana kahdeksannella kuulla, toista vuotta naimisissa ja samalla yritän päästä irti nuoruuden satulinnan mielikuvasta.

Blogilla haluan kirjoittaa ja purkaa omia unelmia ja ajatuksia elämästä, vaikka tosiseikka on se, ettei unelmaa voi saavuttaa yksinkertaisesti kirjoittamalla, jos sitä ylipäätänsä on mahdollista saavuttaa. Lopulta elämä tulee eteen omannäköisenä, eikä sitä voi suunnitella.

Jos kuitenkin suljen hetkeksi silmäni, näen ydinperheen, jossa on kolme lasta, kauniin kodin ulkomailla ja lääketiedettä opiskelleen itseni. Tätä ei tietenkään saa sanoa ääneen, niin kuin ei moniakaan muita asioita, joita ajattelemme. Sen takia tämä blogi olkoon pieni autofiktiivinen matka elämän ja unelman väliltä.