Tunnustuksia, autofiktiota ja kirjoittamisesta
Puhumme kiinteästä kakasta ja löysästä kakasta. Puhumme puhkeavista hampaista ja tulehtuneista korvista. Nukuttamisesta ja imettämisestä. Maalle muutosta, päiväkotipaikoista ja asuntojen hinnoista. Puhumme seksistä, siitä miten se on sattunut synnytyksen jälkeen ja miten se ei ole sattunut.
– Emmi-Liia Sjöholm, Paperilla toinen
Kirjoitin aikoinaan graduni autofiktion muotoon. Silti autofiktion kirjoittaminen ja ennen kaikkea sen julkaiseminen jännittää aina. Olen läpi elämäni kirjoittanut päiväkirjaa, mutta siinä tekstin muoto on hyvin erilainen kuin autofiktiossa. Autofiktiivinen kirjallisuus on tarkoitettu luettavaksi, päiväkirjani taas pölyttyviksi ja lopulta tuhottaviksi, sillä niissä on lähinnä itsereflektiota, tunteita ja sisäistä maailmaani, jota en halua muiden lukevan.
Kuitenkin autofiktioon kuuluu jonkunnäköinen tunnustuksellisuus – kipeiden, häpeällisten ja salaisten asioiden esilletuominen kirjallisuuden keinoin. Maggie Nelson, yksi tämän hetken lempi kirjailijoistani, kirjoittaa kaunistelematta äitipuolena olemisesta. Lukiessani hänen Argonautit-teostaan sain enemmän ymmärrystä omista tunteistani liittyen äitipuolisuuteen. Samalla tavalla lukiessani Sheila Hetin Motherhood-kirjaa, joka käy läpi Sheilan omia ajatuksia ja toiveita lapsista/lapsettomuudesta sai omat ajatukseni selkeämmiksi. Nämä hyvinkin henkilökohtaiset kertomukset ja tarinat ovat kuitenkin samaistuttavia, jokainen omalla tavallaan. Mielestäni niissä kiteytyy hyvin ajatus ”yksityinen on poliittista”.
Autofiktiossa kirjoittaja esiintyy päähenkilönä ja kertojana omalla nimellään, osana tapahtumia, jotka ovat enemmän tai vähemmän uskollisia kirjoittajan elämässä tietyille faktoille, kuvailee Päivi Koivisto kulttuurilehti Mustekkalan artikkelissa.
Pidän siitä ajatuksesta, että autofiktio nostaa etualalle todellisten tapahtumien ja sisäisen totuuden sijasta kielen monihahmotteisuuden, merkitysten liikkuvuuden ja psykoanalyyttisen ihmiskuvan. Lukija, ja ehkä kirjailija itsekin jälkikäteen, voi poimia sen rivien väleistä, hiljaisuuksista ja sanojen herättämistä assosiaatioista ajatuksia omaan elämään. Jokainen kuitenkin lukee ja ymmärtää tekstit omasta näkökulmasta ja kokemusmaailmasta käsin, eikä teksti ikinä kerro vain yhtä oikeaa totuutta.
Varsinkin minulla oli edessä välttämätön tehtävä: piti opetella olemaan äitipuoli. Siinä sitä onkin kaikki katastrofin ainekset. Isäpuolellani oli vikansa, mutta kaikki pahat sanat, jotka olen hänestä koskaan lausunut, ovat palanneet vainoamaan minua nyt kun ymmärrän, millaista on olla siinä asemassa, sen aseman vankina.
– Maggie Nelson, Argonautit
Autofiktion kirjoittamisessa liikutaan kuitenkin usein yksityiselämän rajapinnalla, mikä voi herättää ajatuksia lukijassa. Milja Sarkola kirjoittaa esikoisromaanissaaan Pääomani minäkertojan äänellä näyttelijäopiskelijoille pitämästä kirjoituskurssista:
Miksi oppilaitten suora puhe omista yksityiselämistään tuntuu minusta niin väkivaltaiselta? Hehän kirjoittavat omasta vapaasta tahdostaan. Jos he haluavat puhua isästään, tyttöystävästään tai tarjoilijatyökaveristaan, miksi minä haluan heitä estää, hiljentää, pyytää että kutsuisivat tekstinsä kertojaa kertojaksi eikä minäksi? Tätäkö tarkoittaa kirjailijan ammatti, tarkkaa rajanvetoa työn ja yksityiselämän välillä, työsuhteiden ja ihmissuhteiden välillä, taiteellisen sisällön ja elämänsisällön välillä?
– Milja Sarkola, Pääomani
Toisaalta myös blogimaailmassa puhutaan melko suoraan hyvinkin henkilökohtaisista asioista, ehkä se siis on jokin aikamme piirre tehdä henkilökohtaisesta poliittista.
Ehkä isoin syy miksi itse haluan kirjoittaa autofiktiota, on se tapa, jolla se haastaa lukijan ajattelemaan voisiko tämä tapahtua myös minulle? Jakamaan kokemuksia ja asettumalla todellisuuden ja fiktiivisen leikkikentän välimaastoon. Lopulta se ei ole tärkeää mikä tekstissä on totta ja mikä ei, vaan se miten elämä rikastuu, kun se saa erilaista perspektiiviä asioihin.
Jos tämän hetken autofiktio kirjallisuuslajina kiinnostaa, niin kokosin tähän muutaman lempi kirjoistani:
- Aino Vähäpesola: Onnenkissa
- Emmi-Liia Sjöholm: Paperilla toinen
- Jeanette Winterson: Why be happy when you could be normal?
- Laura Gustafsson: Pohja
- Maggie Nelson: Argonautit
- Rachel Cusk: A Life’s Work
- Rachel Cusk: Aftermath
- Sheila Heti: How to be a Person?
- Sheila Heti: Motherhood
- Tracey Emin: Strangeland
Onko teillä suositella omia autofiktiivisiä lempi kirjoja?
Lähde: Autofiktio protestina ja identiteettipoliittisen vaikuttamisen välineenä