Voiko blogin aloittaa ilman alkua, siis sillä samalla tavalla kuin avaisi kirjan keskeltä ja toivoisi vaan pääsevänsä mukaan juoneen?
En tiedä, mutta lukuisia satojen kommenttien pituisia äityli-keskusteluja keskeltä aloittaneena uskallan kokeilla samaa täälläkin.

Ajatus omasta blogista on muhinut aika kauan, mutta uskallus kirjoittamiseen julkisesti omalla nimellä ja naamalla on puuttunut. Tämä nimenomainen blogi syntyi aidosta tarpeesta  lisämerkeille. Kävi nimittäin niin, että rakentelin tätä projektia ensin instaan, jossa törmäsin termiin instablogi. Vähän laiskana ja mukavuudenhaluisena ajattelin, että insta alustana vastaisi tähän tarpeeseen hyvin. No ei vastannut. Joka kerta kirjoittaessani jotain sain aikaiseksi aika kivan tekstin, jonka sitten syötin instaan huomatakseni, että puolet siitä puuttuu. Sitten tiivistin. Ja tiivistin. Irvistin ja tiivistin ja mietin että ei saatana nyt on aneeminen setti, mutta julkaistaan nyt kuitenkin kun tähän meni niin paljon aikaa ja onhan tässä pari ihan hyvää pointtia. Pari viikkoa sitten kirjoitin taas tekstin, syötin sen instaan ja painin jälleen saman asian äärellä, tiivistää pitäisi. Tämä kyseinen teksti oli kuitenkin itselleni erityisen merkityksellinen enkä halunnut poistaa siitä paloja. Siinä hetkessä vahva, itsenäinen nainen sisälläni heräsi, jätti tiivistämättä ja rupesi selvittämään kuinka voisi perustaa blogin, jossa tekstit olisivat pitkiä ja sivuilla vierailuiden ajat sen myötä lyhyitä.

Vitsi vitsinä, kyllä tätä kannattaa lukea.

Koska asioiden kertominen lyhyesti on vaikeaa ja ihan aina ei keskeltä avaamalla pääse mukaan tarinaan, niin pari lukua melkein alusta lienee paikallaan.

Ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen huomasin, että sisälläni on herännyt minimalisti.

En tosin tiennyt asiaa silloin, mutta jälkikäteenhän aina asiat näyttävät ilmiselviltä ja loogisilta. Tuolloin kuitenkin tavara vain ärsytti, sitä oli liikaa enkä väsyneillä aivoillani löytänyt mitään. Siinä vaiheessa en vielä ajatellut asioita kovinkaan isosti vaan ostin edelleen asioita joita halusin tai jotka näyttivät kivoilta. Säästin myös tavaraa ja vaatteita sillä ajatuksella, että niitä voisi tarvita vielä joskus ja ehkä tuunaamalla esineestä X saisi vielä ihan kivan.. Säilytin myös option siihen, että sisältäni löytyykin kodin hengetär, jolla on erikseen verhot eri vuodenajoille. Kotona sitten tuskailin pyykkien ja tavaroiden kanssa ja luopuessani asioista ajattelin, että ne pitäisi myydä ja kiemurtelin sen kanssa, voiko lahjatavarasta luopua. En myöskään osannut kieltäytyä annettavasta tavarasta. Tila oli aina lopussa ja erilaisten säilytysjärjestelmien tutkailuun kului helposti tovi jos toinenkin. Niitä säilytysjärjestelmiä myös hankittiin ja lisäksi konmaritin, jonka jälkeen järjestelin, lajittelin ja pystyviikkasinkin enkä oikein silti ymmärtänyt miksi olo ei muuttunut ja olin edelleen tyytymätön. Tavara aiheutti pahaa oloa ja riitaa sekä vei valtavasti ajatusenergiaa. Aina luopuessani tavarasta sain vastapainoksi hyvää oloa enkä jäänyt kaipaamaan mitään, mutta siitä huolimatta luopuminen oli vaikeaa. Jonkinlainen balanssi ja tyytyväisyys kuitenkin syntyi, esikoinen kasvoi, menimme naimisiin ja päätimme yrittää toista lasta.

No, kuten kaikki tietävät ja elämässä on tapana niin hyvin suunniteltu on yleensä puoliksi uudelleen suunniteltu. Toive pikkusisaruksesta toteutui kun Universumi, tuo huumorimuijien huumorimuija eräänä päivänä kuunteli lesoiluani siitä, että olen hyvä hoitamaan montaa asiaa samaan aikaan ja viihdyn vaihtelevassa ympäristössä. Tästä innostuneena hän antoi meille kaksoset ja niinpä ensimmäisessä ultrassa meille vilkuttelivat vauvat A ja B ja me vanhemmat… No, se on ihan uuden tarinan arvoinen juttu se.

Kun perheeseen syntyy kerralla useampi lapsi niin moni asia muuttuu. Me esimerkiksi muutimme uuteen ja isompaan asuntoon (nykyisin kun ajattelee niin hyvin olisi riittänyt se kolmio missä asuimme)  ja koti täyttyi tavarasta. Vaikka vauva ei juuri muuta kuin sylin, maitoa ja lämpöä tarvitse niin yllättäen kaikkea tarpeellista olikin aika paljon sen olennaisimman lisäksi. Kaksi turvakaukaloa, kaksi vaunukoppaa, iso sivuvaunusohvasänky, vaatteita, vaippoja, haalareita, makuupusseja, pipoja ja harsoja.. Kaikkea kahdelle ja kaikki muut tavarat päälle. Raskausaikana kun arki oli vielä verrattain helppoa sen tavaramäärän vielä jotenkin kesti, mutta kun kaksosarki alkoi ja unettomuus kesti ja kesti (ja vähän jatkuu vieläkin) ja kaikki se melu, ääni ja elämä täyttivät koko talon niin yhtäkkiä kaipasikin todella paljon ihan vain rauhaa.

Jos vanhemmuus itsessään jo aiheuttaa ihmisessä erilaisia kasvun ja kehittymisen paikkoja ja avaa ovia muutoksille niin kaksosten ensimmäisen vuoden jälkeen tuntui siltä, että avattavia ovia ei ollut vaan koko talo piti ensin rakentaa uudelleen, jotta ovia pääsi edes asentamaan availusta puhumattakaan.

Eräänä aamuna sitten patikoidessani yli pyykkivuorten vain upotakseni tiskimereen päätin haluta itselleni ja perheelleni ihania asioita ja opetella käsittelemään tunteitani ja sitä, miksi tilaa ja selkeyttä rakastava ihminen on kadottanut itsensä keskelle tavaroita ja tehnyt sitä kauan. Samalla tuli vähän väkisinkin pohdittua sitä, kuka oikein olen, mitä haluan ja mikä on minulle tärkeää. Paljon on tapahtunut, mutta polku vielä alussa ja muutama kaveri reissun päälle kelpaisi.

Minulle siis, Emmalle, kolmekymppiselle itseään etsineelle ja vähän löytäneelle naiselle, jonka perheeseen kuuluu kolme pientä poikaa, puoliso ja kultainennoutaja. Nautin lukemisesta, kaikenlaisesta tekemisestä, uusien asioiden kokeilemisesta ja heittäydyn helposti keskustelun ja ideoiden vietäväksi.

Tässä blogissa pohditaan arkisia juttuja monikkovivahteella, puhutaan aiheesta ja sen vierestä sekä seurataan yhden perheen matkaa kohti helpompaa  ja minimalistisempaa lapsiperhearkea.

Tervetuloa mukaan!