”Syksy pian talveksi muuttuu. Lehdet pian tippuneet on, ja niin oon minäkin.

Tänä vuonna yritin jaksaa, niinkuin kaikkina muinakin vuosina. 
Vuodenajat vaihtuu, mutta mun mieli ei. 

Kesäisin luonto on kauneimmillaan, mutta mä näen aina mustaa ja valkoista.  
Toivon salaa, että voikun näitä mielen maisemia voisi joku maalata. 
Kaikki vois näyttää erilaiselta.
Mutta kuitenkin liian vieraalta  ja tuntemattomalta.
Liian suurelta ja pelottavalta. 

Niinkuin lumeen jää askelien jäljet, mun elämään jää arpien jäljet.

Niitä mun täytyis jaksaa kantaa ja pitää omanaan. 
Kädet on väsyneet kantamaan ja mieli tuntemaan.
Kuin ottaisi selkään painavan repun, joka täyttyisi vuosi vuodelta vaan enemmän ja enemmän.
Etkä pääse koskaan perille, eikä kukaan voi ottaa sun taakkaa.

Sitä taakkaa ei voi edes puolittaa, koska se on sun sisällä.

Sun on kuljettava se tie itse ja lopulta aivan yksin.”