Tell me something girl, are you happy in this modern world? Or do you need more?

Is there something else you are searching for?

En pidä siitä, mihin suuntaan ihmisen elämä on ajautunut. Jatkuvaa vertailua, arvostelua ja kilpailua sekä oman hyvän tavoittelua. Elämä on yksi sotatanner ja kilpailukehä. Missä on yhteisöllisyys, jossa autetaan ja tuetaan toista, annetaan omistaan muille?  Tehdään töitä yhteisen hyvän eteen. Sen sijaan pitää olla parempi kuin naapuri, tai saada vähintään yhtä paljon.

Kehityksen myötä syntyy jatkuvasti uusia asioita, joita pitää tavoitella ja kuvitellaan, että ne tekevät meidän onnellisiksi. Kuljemme massan mukana, emmekä osaa pysähtyä tähän hetkeen tai tavoitella niitä asioita, joita oikeasti haluamme. Tiedämmekö edes, mitä haluamme? Miksi emme osaa seurata unelmiamme ja samalla nauttia siitä matkasta, jota koko ajan teemme? Tämä on todella surullista ja usein minusta tuntuu, että hukun tämän kaiken keskelle. Tuntuu, että en yksinkertaisesti riitä tai kuulu joukkoon. Tuntuu kuin minua revittäisiin jatkuvasti joka suuntaan, esitetään vaatimuksia vaatimusten perään ja neuvotaan, miten minun tulisi elää omaa elämääni. Tuntuu, kuin taistelisin virtaa vastaan.

***

Havahduin muutama vuosi sitten pohtimaan elämääni. Mistä oma jatkuva tyytymättömyyteni elämääni kohtaan johtui? Syytin puolisoani, lastani, arkeani ja työtäni. Syytin omaa huonommuuttani. Kuvittelin, että asiat olisivat paremmin  jos toinen vain muuttuisi. Kuvittelin, että olisin onnellisempi jos vain olisin parempi. Ajattelin, että olisin varmasti tyytyväisempi, jos saisin lisää vapaa-aikaa, tavaraa tai helpotusta arkipäiväisiin rutiineihin. Työni ei antanut minulle mitään ja elin lähinnä viikonloppuja ja lomia varten. Luulin, ettei oma onneni ole omissa käsissäni.

Elämäni tuntui tasapaksulta, värittömältä ja oloni oli usein turta. Väsyin ja  turhauduin ja lopulta ymmärsin, että minun täytyy hakea apua. Avun pyytäminen ja vastaanottaminen oli suuri askel, joka minun täytyi ottaa. Ammattilainen näki suoraan lävitseni. Hän osasi kysyä minulta ne kysymykset, joihin olin itse kaivannut vastauksia vuosia sitä kuitenkaan ymmärtämättä. Sillä hetkellä suurin ja keskeisin kysymys kuitenkin oli; kenelle olet vihainen? Tähän kysymykseen ääneen vastaaminen sai minussa aikaan jotain, joka muutti täysin koko elämäni ja minuuteni. Aloin todella ymmärtää, miten menneisyyteni on minuun vaikuttanut. Ymmärsin, että se ei ole heikkouttani eikä minun syytäni. Ymmärsin, kenen vastuulla tapahtumat ovat olleet. Ymmärsin myös, että tämä henkilö on myös joutunut kokemaan ikäviä asioita, jotka ovat vaikuttaneet häneen. Myös häneen sattuu ja sen vuoksi hän ei ole kyennyt olemaan minulle sellainen henkilö, jota olen elämääni kaivannut. Annoin  anteeksi. Tästä alkoi matka omien haavojeni parantamiseen.

***

En haluaisi kuvailla, että tämän matkan varrella olen muuttunut. Ulkopuolisten silmin olen varmasti muuttunut paljon.  Kuvailen itselleni tätä prosessia ennemmin niin, että olen alkanut uskaltaa olla enemmän oma itseni. Tuntuu kuin  koko ajan sisälläni ollut ihminen olisi päästetty vapaaksi. Koko ajan olen hänet tiedostanut. Olen aina kuvitellut, että tämä sisälläni oleva ihminen on pieni lapsi. Tämän lapsen olen kuitenkin koittanut tukahuttaa, olen halunnut unohtaa hänet. Olen ajatellut, että hänestä on vain harmia ja hänestä on päästävä eroon. Matkan varrella olen kuitenkin ymmärtänyt, että tuo pieni lapsi on osa minuuttani ja hän on kaikki nämä vuodet jäänyt vaille huomiota. Olen hylännyt hänet, aivan kuten minut on hylätty lapsena. Hän ei ole koskaan saanut kasvaa aikuiseksi. Mutta tänä päivänä tuo pieni lapsi kulkee koko ajan rinnallani, elävänä, vahvana ja hyvinvoivana. Pidän häntä kädestä, tuen, kuuntelen ja lohdutan. Kannustan häntä olemaan oma itsensä, opetan häntä ilmaisemaan tunteitaan rakentavasti ja avoimesti. Innostan häntä opettelemaan uusia asioita, kehun häntä hänen saavutuksistaan ja kerron, että olen ylpeä hänestä. Kerron hänelle, että hän on kaunis, rakas ja tärkeä. Pidän hänestä huolta ja annan hänen kasvaa ja voimistua. Annan hänen parantua.

Tämän matkan varrella myös suhtautuminen elämääni on muuttunut. Olen aina arvostanut perhettä ja elämän pieniä iloja, mutta en ole osannut nauttia niistä aiemmin samalla tavalla kuin nyt. En enää elä elämääni toisten ihmisten kautta enkä enää välitä, mitä muut siitä ajattelevat. Ennen hain enemmän tyydytystä tarpeilleni materian tai muiden rahallisten asioiden kautta. En enää kaipaa näitä asioita samalla tavalla, en enää tarvitse niitä.  Nyt osaan aidosti arvostaa perhettäni ja ystäviäni, elämän pieniä asioita. Mutta ennen kaikkea olen oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni. Minä riitän.

Tell me something boy, aren´t you tired trying to fill that void? Or do you need more?

Ain´t it hard keeping it so hardcore?

Monelle on varmaan tuttu 90-luvulla tehty elokuva Rankka päivä, jossa pääosaa näyttelee Michael Douglas. Douglasin näyttelemä hahmo, William juuttuu eräänä päivänä liikenneruuhkaan, jonka seurauksena hän polttaa päreensä ja alkaa riehua mielipuolisesti ympäri kaupunkia. Hänellä siis keittää aivan yli pienen vastoinkäymisen myötä – joskin näitä vastoinkäymisiä on varmasti hälläkin kertynyt pohjalle useampi kappale. Monelle on myös varmasti tuttuja tällaiset ajatukset ja tuntemukset. Monella on varmasti kuvainnollisesti tehnyt mieli kaivaa kaapista jatimatic ja pistää rytisemään!

Tänään minulla oli rankka päivä. Tuntui, että alkaa mennä vähän kuppi nurin! Mielentilaani todnäk vaikuttaa seikka, että minulla on ”se aika kuukaudesta”. Olen myös tullut kipeäksi ja nukkunut huonosti. Näiden lisäksi olen yksin kotona – lapsellani alkoi isä-viikko ja avopuolisoni + bonuslapsi ovat reissussa. Tämän kaiken lisäksi olen hieman yksinäinen. Ja tässä mielentilassa ei selvästi ole hyvä olla yksinäinen!

Mutta mistä tämä olotila nyt siis kumpuaa? Siis naistenpäivien, sairauden, väsymyksen ja yksinäisyyden lisäksi. Sen tarkemmin asiaa avaamatta voin kertoa, että kyse on vain erimielisyyksistä erään ihmisen kanssa ja että tämä eräs ihminen ei tunnu useinkaan hyväksyvän, että olen hänen kanssaan erimieltä. Hän ei  tunnu kykenevän ajattelemaan asioita lainkaan minun näkökulmastani. Tämähän ei vielä sinällään tarkoita mitään, saahan asioista olla erimieltä. Mutta kun saan usein ja jatkuvasti kuulla arvostelua näiden takia. SE on se pointti. Ja näitä vastoinkäymisiä on kuppini pohjalle kertynyt melkoinen määrä.

Järjellä ajatellen ymmärrän kyllä, että parempi olisi vain antaa olla ja olla välittämättä tästä eräästä – Onneksi enimmäkseen tähän kykenenkin. Ja myönnettäköön, ettei omakaan käytökseni ja vastakaikuni ei ole ollut sitä parasta viimeisen vuorokauden aikana. Niinhän se metsä vastaa kun sinne huudetaan – toimii molemminpäin! Toisekseen, itsehän minä olen omista tunteistani vastuussa – kohteli muut minua miten tahansa. Mutta ne tunteet (ja hormonit).. argh, ne ihanat ja kamalat tunteet (ja hormonit) – ei aina niin helposti hallittavissa!

Herkkiksenä olen vielä melko taitava imemään itseeni kaikenlaisia tunteita ja tänään imuroin oikein urakalla kaiken sen negaation, jota päälleni sain. Onneksi olin sentään sen verran fiksu, että en jäänyt yksin sängyn pohjalle murehtimaan. Entinen minä olisi näin saattanut toimiakin… Ei, puin päälleni, iskin leuan rintaan ja lähdin talsimaan kohti uusia pettymyksiä. Okei, vielä tässä vaiheessa asenteessa oli melkoisen paljon parannettavaa, mutta pisteet siitä, että pääsinpä sentään liikkeelle! Suuntasin lähimpään kauppakeskukseen pyörimään. Siellä on sentään niitä ihmisiä eikä tarvitse olla yksin! Pistinpä vielä vettä myllyyn kuuntelemalla mielentilaani sopivia slovareita matkalla kauppakeskukseen (säälittävää, tiedän) …

Mutta mikä onni onnettomuudessa! Perille raahauduttuani törmäsin sattumalta rakkaaseen siskooni,jota päädyin auttamaan vaateostoksissa ja josta sain kahvitteluseuraa. Ja mikä parasta, sain muuta ajateltavaa ja puhuttavaa! Toki märehdin hänelle ongelmiani, mutta se jäi melko lyhyeen, sillä usein ongelmat tuppaavat ääneen sanottuna kuulostamaan paljon  mitättömimmiltä mitä ne oikeasti ovat. Ja näinhän siinä tässäkin tapauksessa kävi. Kaikenkaikkiaan tunsin itseni kiukuttelevaksi kakaraksi…

Minun rankka päiväni siis päättyi onnellisesti – ja uhreitta. Sain ajatukseni kääntymään positiivisemmaksi ja onnistuin olemaan enää välittämättä tästä eräästä. Ja eipä tämä eräskään nyt oikesti niin kamala ihminen ole… ehkä hänelläkin vain oli (taas) rankka päivä.