Tulipahan elettyä

 

Kaikki edes kerran elämässään eronneet tietävät, millaista on eroa seuraava vuoristorata. Toisina päivinä sitä ajattelee, että olipas helppo ero, tässähän mä seison jo ihan omilla jaloillani. Seuraavana aamuna herää sitten vuorostaan siihen, että kaipaa toista ihmistä vierelleen jokaisella solullaan. Kolmantena ei edes muista, millaisen ihmisen kanssa vietti vielä hetki sitten suuren osan ajastaan.

Olo on siis vähintäänkin outo, eikä omiin tuntemuksiinsa oikein pysty luottamaan. Tässä sitä sitten ajellaan, visusti kyydissä, eikä päätepysäkkiä vielä ole näköpiirissä. Onneksi aikaisemmista eroista tietää edes sen, että se on olemassa.

Eräs viisas ystäväni sanoi kerran hykerryttävän kesäromanssinsa pyörteissä tietävänsä, että suhteesta ei tule pitkää parisuhdetta, mutta hän aikoo nauttia kyydistä täysin siemauksin niin kauan kuin sitä kestää. Tämän jatkoksi hän totesi myös tiedostavansa, että syyskuu tulisi olemaan surullinen, mutta tulipahan elettyä.

Tätä aion hokea itselleni niinä hetkinä, kun kaipaan takaisin jotain sellaista, jota ei ole enää olemassa. Ei minulle eikä hänelle. Täytyy vain todeta, että tulipahan elettyä, tulipahan rakastuttua, tulipahan hullaannuttua ja olipahan ihanaa niin kauan kuin sitä kesti.

Ei kaikkea ole tehty kestämään, eikä se tee kokemuksesta yhtään huonompaa. Eiväthän huikeat reppureissut, täysin puskista tulevat holtittomat baari-illat, ainutlaatuiset työprojektit tai edes ihmiselämä kestä ikuisesti.

Taidan pysytellä vuoristoradassa niin kauan kuin koen tarpeelliseksi. Lopulta vaihdan laitetta ja edessä on taas jotain uutta. Jotain sellaista, josta en nyt osaa edes haaveilla.