Luovuta jo

Juhannuksena oli aikaa lueskella mökillä vanhoja aikakauslehtiä. Luin kolumnin, joka oli kuin luunappi omaan otsaan.

Anu Silfverbergin kolumnissa Läpäiseekö elämä testin? sovelletaan ns. seksismitestiä eli Bechdelin testiä omaan elämään. Bechdelin testillä arvioidaan naishahmoja erilaisissa kulttuurituotteissa – alkaen aina siitä, onko naisilla nimi, puhuvatko he muiden kuin miesten kanssa ja puhuvatko he muista asioista kuin miehistä.

Puna nousee poskille. Syyllinen ilmoittautuu. Nimi minulla kyllä on, mutta viimeisessä kohdassa olisin viime aikoina reputtanut kirkkaasti. Uudet miehet, vanhat miehet, edellinen parisuhde, vanhat ja uudet miehet. Näistä ajatukseni ja puheeni ovat viime aikoina rakentuneet.

Nolottaa ja hävettää.

Onneksi Anu antaa myös vertaistukea. Toteaa, että hänenkin elämässään on ollut vaiheita, jolloin ihmissuhteita on tullut vatvottua enemmän kuin kotitarpeiksi.

”Vatvominen ei yleensä ole liittynyt onnellisiin aikoihin vaan tilanteisiin, joissa on ripustautunut johonkin menneeseen, mahdottomaan tai vahingolliseen.”

Ahaa ja tosiaan. Tunnistan itseni. Roikun epätoivoisesti jossain menneessä, mahdottomassa ja ennen kaikkea vahingollisessa, toisin sanoen edellisessä suhteessani.

En halua suinkaan palata yhteen vaan pakkomielteisesti selvittää itselleni, miksi kaikki meni kuten meni. Koska niinhän kunnon ihmisen pitää tehdä, tehdä tilit selväksi edellisen suhteensa kanssa, jotta voi siirtyä toiseen.

Vai pitääkö?

Entäs jos vain lopettaisi vatvomisen. Toteaisi voimattomana, että vituiks meni. Jatkaisi eteenpäin epätäydellisenä ja hölmistyneenä ihmissuhderampana. Sellaisia kai kaikki muutkin lopulta ovat.