Kettukarkeista ja yhteisestä tarttumapinnasta

Sain eilen feissarilta kettukarkin. En ole varmaan ainoa, jonka mielessä on suora yhteys kettukarkkien ja niitä tuliaisiksi tuovien vanhusten välillä.

Helsingissä tulee harvoin ajatelleeksi, mitä muualla Suomessa tapahtuu samaan aikaan, kun itse selaa ratikassa noutokahvi kädessä somea. Toisaalla joku kuuntelee radiosta säätiedotusta ennen kalaan lähtöä. Tai tarpoo auraamatonta maantietä kohti naapurien kanssa yhteistä postilaatikkoa hakeakseen päivän lehden.

Ei tule ajateltua sitä, että toisten elämään eivät kuulu somekohut, että eletään vielä paperilla.

On seitsemän uutiset, perunaa ja kastiketta ja käsinojien alta rypytetty kinuskinvärinen nahkasohva. Ostoskoriin ei tartu pestoa, vuohenjuustoa tai linssejä. Kassahihnalle nostellaan asiaan kuuluvalla hartaudella puurohiutaleita ja neljä rasiaa paistilihaa. Pakastetaan, ettei tarvitse käydä niin usein kylällä.

Lastenlasten koulutusalat täytyy kirjoittaa muistilapulle, jotta muistaa oudot nimet oikein. Ei viitsi kysyä tarkemmin, ei niitä ymmärtäisi kuitenkaan. Nolostuisivat.

Kukaan ei ota enää ruoan kanssa perunaa. Valittavat, että ruoka on liian aikaisin, kun pistän perunat kiehumaan kymmeneltä. Päiväruoka on syöty aina yhdeltätoista. Kun herää viideltä, on silloin jo nälkä.

Nuorempien ihmisten kyläpaikassa nostellaan tunnistamattomat ruoanosaset lautasen reunalle ja kiitetään ruoasta. Kulta Katriinan kanssa juodaan punaista maitoa ja siihen liotetaan korppuja. Kahvissa kaksi painallusta hermesetasta.

Harmittaa, kun lehdissä ovat menneet ruokaohjeet niin oudoiksi, ettei aineksia tahdo tunnistaa. Samoin vaatteet ja ihmisten ajatukset. 

Ja sitten mietitään, miksi Suomi jakautuu niin voimakkaasti. Yhteistä tarttumapintaa on niin kovin vaikea löytää – muualta kuin menneisyydestä.