Ihanan tavallinen mies

Puhuimme taannoin parin ystäväni kanssa siitä, miten kriteerit potentiaalisille puolisoehdokkaille ovat muuttuneet vuosien saatossa.

Vielä muutama vuosi sitten sitä toivoi, että puoliso olisi – noh melkein jumalasta seuraava eli täydellinen paketti kaikkea ihanaa ja hykerryttävää. Ettei sen kanssa koskaan olisi tylsää arjessakaan ja että kaikki olisi sen kanssa romanttista, täydellistä ja sielua ruokkivaa.

”Liian tavallinen” oli täysin hyväksyttävä syy lopettaa tapailu tai seurustelu.

Vuosien kuluessa kriteerit ovat kuitenkin muuttuneet. Deittikumppanin tavallisuudesta on tullut hyve, joka kerrotaan ystäville silmät innostuksesta vilkkuen.

Ja tavallisuudella en tarkoita sitä, että pitäisi sekoittua harmaaseen massaan – ettei saisi erottua, olla omanlaisensa. Vaan että olisi käytöstavoiltaan, tunne-elämältään ja elämäntavoiltaan jokseenkin tasapainossa ja pääpiirteittäin sinut itsensä kanssa.

Nauroin tavallisuuden ihannointiamme eräälle toiselle ystävälle ja totesin, että kylläpä rima on laskenut vuosien kuluessa. Viisas ystävä kuitenkin totesi, että onkohan sittenkään kyse riman laskemisesta. Olisiko kyse realismista, rehellisyydestä ja siitä, että uskaltaa kohdata ihmisen ihan vain ihmisenä.

Ettei odota, että toinen on supersankari, joka hoitaa aina ja kaiken täydellisesti. Vaan että supersankarin sijaan haluaa vierelleen samanlaisen arjen puurtajan kuin itsekin on. Sellaisen, jolla on välillä huono päivä ja joka mokailee. Sellaisen, jonka kanssa on joskus tylsää ja joskus ihanaa.

Sellaisen, tiedättekö ihmisen.

Pssst! Jos tätä lukee nyt joku mies, niin älä silti kirjoita Tinder- tai muuhunkaan profiiliin, että ”olen vain tavallinen mies”.