Erosin viime viikolla jo jonkin aikaa viimeisiään yskineestä suhteesta. Bensavalo vilkkuen oli ajeltu jo jonkin aikaa, mutta olimme jo suhteen alussa sopineet, että asioista puhutaan ja ne ratkotaan yhdessä, oli päätös sitten mikä tahansa. No eihän se sitten ihan niin mennyt.

Löysin itseni huutamasta puhelimeen rumia sellaisella volyymilla, että seinän takana ruokaileva naapurin lapsiperhekin hiljeni. Sori naapurit, en ole menettämässä mielenterveyttäni, yritän vain erota reilusti miehestä, joka käyttäytyy kuin kasiluokkalainen.

Oman kokemukseni mukaan jossain vaiheessa parisuhteessa mennään aina sen maagisen rajan yli, jonka jälkeen jompikumpi tai molemmat lakkaavat noudattamasta yhteistä sopimusta. Toinen ikään kuin karkaa ulottumattomista ja inhimillinen keskustelu muuttuu mahdottomaksi.

Itse flippaan tällaisesta käytöksestä täysin. Jos itse käyttäytyy suhteellisen aikuismaisesti, yrittää puhua asioista rakentavasti, pitää yhteyden auki ja toinen valitsee yläasteikäisen toimintatavat, loppuu oma ymmärrykseni ja kauniit sanat tähän.

Vaikka omat tunteet olisivatkin jo menneet ohi ja toisen naama olisi alkanut aiheuttaa lähinnä vilunväristyksiä tai haukotuksia, voi silti aina valita toimivansa toista kunnioittavasti.

En tiedä, onko vika siinä, miten miehiä kasvatetaan pärjäämään omillaan ja olemaan näyttämättä heikkouttaan, mutta jos itse joskus tähän maailmaan tulen miehen tuoneeksi tai sellaisen vaikka adoptoineeksi, koitan parhaani mukaan kasvattaa hänestä sekä ajattelevan että ennen kaikkea tuntevan ihmisen.

Kysyin tuoreelta eksältäni, eikö hän ole käytöksensä puolesta yhtään pahoillaan tai kokeeko hän edes toimineensa väärin. Ei kuulemma. Aikuisen ihmisen ikään ehtineen miehen mielestä on siis aivan oikein hoitaa ero välttelemällä toista, tekemällä ohareita, jättämällä vastaamatta viesteihin ja puheluihin ja olla pyytämättä tätä anteeksi. (Ja ei, tämä ei ole aprillipila.)

Voi huoh, kertokaahan miten teidän erot on menneet? Onko joku joskus onnistunut eroamaan ilman täyttä flippaamista?