Jos viime viikkoja pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se mielenrauha. Tiedättekö sellainen olotila, että kaikki on tässä ja hyvin?

Olen vähentänyt roimasti aikaa, jonka aiemmin käytin seuraavan rakkauden etsintään. Olen käynyt mukavilla treffeillä, mutta ne ovat jääneet vain mukaviksi kohtaamisiksi. Kaiken kaikkiaan olen keskittynyt elämiseen. Siihen, että minulla ja jo elämässäni olevilla ihmisillä olisi mahdollisimman hyvä olla.

Olen tajunnut, etten kaipaa sen enempää miestä, joka veisi jalat alta kuin miestä joka valloittaisi vähitellen tutustumisen edetessä. Juuri tässä ja nyt olen onnellisimmillani ihan näin itsenäisenä ja omillani. Sellaisena, että saan suunnitella tulevaisuutta vain omia toiveitani kuunnellen.

Ja tämä on ollut kamalaa kyllä, ihan uusi ajatus. Että minä saan rakentaa elämästäni itselleni hyvän. Ettei minun tarvitse odottaa, että löydän sen tyypin, jonka kanssa haluan elämäni jakaa. Ja alkaa rakentaa mieleistä elämää vasta sitten. Voin rakentaa sitä juuri nyt, heinäkuun lopussa vuonna 2016. Ilman parisuhdetta ja ihan yksin.

Tässä mielenrauhan tilassa olen tullut ajatelleeksi, onko parisuhde lainkaan se, mitä elämääni haluan. Olen nimittäin pohtinut paljon sitä, milloin olen ollut elämässäni onnellisimmillani. Rakastuneena kyllä, mutta harvemmin sitten, kun rakastuminen menee ohi ja alkaa tasaisempi vaihe. Silloin olen harvoin ollut onnellinen.

Voi olla, että opin ajan kuluessa toimimaan, tuntemaan ja ajattelemaan siten, että olisin parisuhteessa onnellinen. Tai sitten voi olla, etten opi sitä koskaan. Että parisuhde ei vain ole minua varten.

Mutta sekään ei haittaa. Mikään ei haittaa. Kun on mielenrauha.