Joku viisas joskus sanoi, että elämässä kannattaa keskittyä siihen, mikä on hyvin.

Minä olen puolestaan loistava keskittymään siihen, mikä elämässä on huonosti. Luulen, että viisaan ihmisen neuvoa kannattaisi uskoa.

Olen nimittäin surkea sivuuttamaan elämän kurjia puolia. Jos olen ikävässä työssä, vietän vapaa-aikanikin miettien sitä, miten ikävä työ minulla on. Jos olen ikävässä parisuhteessa, vietän kaiken aikani pohtien sitä, miksi parisuhteemme on niin ikävä. Tai oikeastaan rehellisesti sanottuna vietän aikani pohtien sitä, että tästä suhteesta on lähdettävä.

Vaikka rakastan rosoa, rapistuneisuutta ja elämän epätäydellisyyttä, en siedä sitä omassa elämässäni. Suutarin lapsella ei ole kenkiä, taaskaan.

Haluan oppia sietämään huonoa. Sietämään sitä, että puolisollani on paska päivä. Tietämään, ettei se tarkota pikaeroa. Sietämään sitä, ettei työyhteisö ole täydellinen. Tietämään, että työt saadaan silti tehtyä. Sietämään sitä, että ystävä puhuu vain omista asioistaan. Tietämään, että vielä tulee aika kun hänellä on voimia myös kuunnella.

Sanotaan, että tuleen ei saa jäädä makaamaan, mutta voisi sitä pientä tulipalon alkua yrittää myös sammuttaa. Eikä pinkoa hyperventiloiden karkuun heti savun hajun ehdittyä nenään. Eihän pienen viiltohaavankaan satuttua asetuta vaakatasoon odottamaan kuolemaa, vaan haava puhdistetaan ja sidotaan.

Ettei kaikkea tarvitsisi aina runnoen ratkaista. Että nyt helvetti tartun toimeen ja hoidan asiat kuntoon. Antaisi olla, odottaisi.

Lähtisi vasta sitten, kun savu alkaisi koskea keuhkoihin. Luovuttaisi vasta sitten, kun lisäverta olisi jo annettu suurin mahdollinen määrä.