Matkalla kotiin
Nyt kun aloitan kirjoittamaan tätä tekstiä, istun yksin junassa matkalla pohjoiseen. Olen matkalla kotiin. Sinne toiseen kotiin. Sinne, missä juureni ovat ja mistä ponnistin maailmalle. Sinne, missä on lapseni mummola ja jossa tämä pieni kesälomalainen minua parhaillaan odottaa. Kotiin, mistä lähdin jäi odottamaan rakas avopuoliso. Sinne on hyvä viikon päästä palata. Se koti kuitenkin hakee vielä vähän paikkaansa.
Olen kasvanut maaseudulla, viisilapsisessa perheessä ja olen lapsista nuorin. Kotoa muutin pois opiskelemaan jo 16-vuotiaana. Lapsuuteni oli hyvin erilainen, millaisen tarjoan omalle lapselleni. Ajat olivat tuolloin monella tapaa huomattavasti erilaiset, mitä ne ovat nykypäivänä. Noihin vuosiin mahtuu niin hyviä kuin huonoja aikoja ja kokemuksia. Mutta vanhemmiten olen oppinut keskittymään niihin hyviin asioihin ja oppeihin, jotka vanhemmiltani sain. Osaan myös arvostaa ylipäänstä sitä, että minulla on lapsuudenkoti ja lapsellani mummola, jonne mennä.
Nautin suunnattomasti tästä junamatkasta. Vain minä, yksin ajatuksieni kanssa ja alati vaihtuva maisema. Olen aina viihtynyt hyvin myös yksin. Taidan olla luonteeltani sellainen pohdiskelija.. isän tyttö, sanoisin. Seurailen kanssamatkustajiani. Osa jää matkan varrelle ja kyytiin nousee uusia kasvoja. Jokaisella oma matkansa ja tarinansa. Tämä ajatus on mielestäni todella kiehtova. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten tarinoista. Kokonainen juna täynnä ihmisiä ja erilaisia tarinoita… Moni, kuten minäkin on varmasti matkalla kotiin.
Koti. Sen merkitystä olen pohtinut tällä junamatkalla. Koti on paitsi fyysinen paikka, mutta ennen kaikkea ne ihmiset, jotka kodin ja perheen muodostavat. Yhden kodin olen myös menettänyt. Luovuin vuosia rakennetuista haaveista ja erosin aviomiehestäni. Olimme yhdessä 10 vuotta. Näihin 10 vuoteen mahtuu paljon hyviä ja ihania muistoja, enkä kadu näitä vuosia millään tavalla. Lisäksi saimme yhdessä maailman ihanimman lapsen. Tämä suhde ei kuitenkaan ollut enää minua varten ja joku saa tästä miehestä vielä joku päivä hyvän puolison.
Hyvin pian eroni jälkeen elämääni saapui uusi tuttavuus. Tunsin, että tämä on se ihminen, jota olen pitkään odottanut. Koin häntä kohtaa valtavaa yhteenkuuluvuutta ja samankaltaisuutta. Tämän ihmisen kanssa olen ollut välillä jopa raastavan rehellinen ja avoin. Kukaan ei tunne minua niin hyvin kuin hän. Eikä kukaan tunne häntä yhtä hyvin kuin minä. Olemme kokeneet lyhyen tuttavuutemme aikana paljon ja selvinneet vaikeista esteistä.
Nyt tämä, silloinen uusi tuttavuus odottaa minua meidän yhteisessä kodissamme. Siellä, joka vielä hakee paikkaansa. Perheeseemme kuuluu lisäksemme kaksi lasta, toinen oma ja toinen ns. bonuslapsi. Olemme siis tuore uusperhe. Haemme vielä roolejamme ja totuttelemme uudenlaiseen, erilaiseen kotiin. Kotiin, jossa lapset ovat meillä vuoroviikoin ja joka toinen viikko vain me kaksi aikuista. Kotiin, jossa on ”minun ja sinun lapsi”. Kotiin, jossa vielä rakennamme ”me – henkeä”.
Vaikka olen hyvin onnellinen tästä suhteesta ja perheestä, on tämä kokemus ollut samalla yksi raskaimmista, mitä olen koskaan kokenut. Olen käynyt läpi suuria asioita ja kasvanut henkisesti tämän suhteen aikana. Olen käynyt lapsuuttani, sekä vielä osittain eroani läpi ja seurannut sivusta, kuinka entinen puolisoni on kipuillut eromme kanssa. On ollut raastavaa nähdä lapsen suru ja ikävä, kun hän kaipaa ydinperhettään. Olen myös rakastunut uudestaan, olen kasvanut naisena ja ihmisenä, olen kasvanut äitinä. Olen joutunut pettymään uudessa suhteessani ja olen myös ollut se pettymyksen aiheuttaja. Olen luonut suhdetta uuden perheenjäsenen, bonuslapsen kanssa. Olen ollut huolissani omasta lapsestani, hänen mustasukkaisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. On ollut monenlaisia tunteita ja monia ihmisiä tunteineen, joita on täytynyt käsitellä ja kantaa. Samaan aikaan nykyinen avopuolisoni on käynyt läpi omia – ja osittain samoja asioita. Tämän kaiken keskellä olemme paitsi rakentaneet suhdetta itseemme ja toisiimme, niin myös lapsiin.
On ollut hetkiä, jolloin on tehnyt mieli luovuttaa. Joskus yksinolo on tuntunut vapauttavalta vaihtoehdolta ja helpottavalta pakokeinolta. Mutta onneksi on myös ne hetket, jolloin muistaa myös kaikki ne hyvät asiat. Ne asiat, minkä vuoksi tätä suhdetta alun perin halusin. Joskus on hyvä antaa pölyn laskeutua ja katsoa tilannetta vähän kauempaa, jotta näkee selvemmin. Jokainen uusi asia vie oman aikansa oppia ja tottua, se vaatii kärsivällisyyttä ja usein on siedettävä hyvin vaikeita tilanteita ja tunteita.
Välillä on hyvä palata kotiin, juurilleen. On hyvä pohtia, mistä on lähtöisin ja millaiset eväät elämään sieltä sai. On hyvä kääntää katse itseensä ja oppia ymmärtämään oman elämän valintojen syitä, omia tunteita, arvoja ja tarpeita. Sitten on myös hyvä palata sinne itserakennettuun ja valittuun kotiin. Ja onnekas on se, jolla joku tai jotkin siellä odottavat. Olipa se sitten ydinperhe, uusperhe tai vaikka vain kaksi aikuista ihmistä yhdessä. Koti ja perhe voi merkitä monia erilaisia asioita. Jokainen on aivan yhtä tärkeä ja taistelemisen arvoinen.
Lapsuudenkodin maisemia
Nyt kun kirjoitan näitä viimeisiä lauseita, on viikko jo kulunut ja istun jälleen junassa. Olen matkalla kotiin – sinne itserakennettuun. Kotimatkalle sain mukaan osan perhettäni; lapseni, siskoni ja siskontyttöni. Tänään nukun taas avomieheni vieressä ja jatkamme yhdessä suhteemme ja perheemme rakentamista. Tämä välimatka teki minulle hyvää. Nyt on hyvä taas olla yhdessä. Uskon vahvasti, että tästä tulee vielä aika hyvä juttu <3