Nyt kun aloitan kirjoittamaan tätä tekstiä, istun yksin junassa matkalla pohjoiseen. Olen matkalla kotiin. Sinne toiseen kotiin. Sinne, missä juureni ovat ja mistä ponnistin maailmalle. Sinne, missä on lapseni mummola ja jossa tämä pieni kesälomalainen minua parhaillaan odottaa. Kotiin, mistä lähdin jäi odottamaan rakas avopuoliso. Sinne on hyvä viikon päästä palata. Se koti kuitenkin hakee vielä vähän paikkaansa.

Olen kasvanut maaseudulla, viisilapsisessa perheessä ja olen lapsista nuorin. Kotoa muutin pois opiskelemaan jo 16-vuotiaana. Lapsuuteni oli hyvin erilainen, millaisen tarjoan omalle lapselleni. Ajat olivat tuolloin monella tapaa huomattavasti erilaiset, mitä ne ovat nykypäivänä. Noihin vuosiin mahtuu niin hyviä kuin huonoja aikoja ja kokemuksia. Mutta vanhemmiten olen oppinut keskittymään niihin hyviin asioihin ja oppeihin, jotka vanhemmiltani sain. Osaan myös arvostaa ylipäänstä sitä, että minulla on lapsuudenkoti ja lapsellani mummola,  jonne mennä.

Nautin suunnattomasti tästä junamatkasta. Vain minä, yksin ajatuksieni kanssa ja alati vaihtuva maisema. Olen aina viihtynyt hyvin myös yksin. Taidan olla luonteeltani sellainen pohdiskelija.. isän tyttö, sanoisin. Seurailen kanssamatkustajiani. Osa jää matkan varrelle ja kyytiin nousee uusia kasvoja. Jokaisella oma matkansa ja tarinansa. Tämä ajatus on mielestäni todella kiehtova. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten tarinoista. Kokonainen juna täynnä ihmisiä ja erilaisia tarinoita… Moni, kuten minäkin on varmasti matkalla kotiin.

Koti. Sen merkitystä olen pohtinut tällä junamatkalla. Koti on paitsi fyysinen paikka, mutta ennen kaikkea ne ihmiset, jotka kodin ja perheen muodostavat. Yhden kodin olen myös menettänyt. Luovuin vuosia rakennetuista haaveista ja erosin aviomiehestäni. Olimme yhdessä 10 vuotta. Näihin 10 vuoteen mahtuu paljon hyviä ja ihania muistoja, enkä kadu näitä vuosia millään tavalla. Lisäksi saimme yhdessä maailman ihanimman lapsen. Tämä  suhde ei kuitenkaan ollut enää minua varten ja joku saa tästä miehestä vielä joku päivä hyvän puolison.

Hyvin pian eroni jälkeen elämääni saapui uusi tuttavuus. Tunsin, että tämä on se ihminen, jota olen pitkään odottanut. Koin häntä kohtaa valtavaa yhteenkuuluvuutta ja samankaltaisuutta. Tämän ihmisen kanssa olen ollut välillä jopa raastavan rehellinen ja avoin. Kukaan ei tunne minua niin hyvin kuin hän. Eikä kukaan tunne häntä yhtä hyvin kuin minä. Olemme kokeneet lyhyen tuttavuutemme aikana paljon ja selvinneet vaikeista esteistä.

Nyt tämä, silloinen uusi tuttavuus odottaa minua meidän yhteisessä kodissamme. Siellä, joka vielä hakee paikkaansa. Perheeseemme kuuluu lisäksemme kaksi lasta, toinen oma ja toinen ns. bonuslapsi. Olemme siis tuore uusperhe. Haemme vielä roolejamme ja totuttelemme uudenlaiseen, erilaiseen kotiin. Kotiin, jossa lapset ovat meillä vuoroviikoin ja joka toinen viikko vain me kaksi aikuista. Kotiin, jossa on ”minun ja sinun lapsi”. Kotiin, jossa vielä rakennamme ”me – henkeä”.

Vaikka olen hyvin onnellinen tästä suhteesta ja perheestä, on tämä kokemus ollut samalla yksi raskaimmista, mitä olen koskaan kokenut. Olen käynyt läpi suuria asioita ja kasvanut henkisesti tämän suhteen aikana. Olen käynyt lapsuuttani, sekä vielä osittain eroani läpi ja seurannut sivusta, kuinka entinen puolisoni on kipuillut eromme kanssa. On ollut raastavaa nähdä lapsen suru ja ikävä, kun hän kaipaa ydinperhettään. Olen myös rakastunut uudestaan, olen kasvanut naisena ja ihmisenä, olen kasvanut äitinä. Olen joutunut pettymään uudessa suhteessani ja olen myös ollut se pettymyksen aiheuttaja. Olen luonut suhdetta uuden perheenjäsenen, bonuslapsen kanssa. Olen ollut huolissani omasta lapsestani, hänen mustasukkaisuudestaan ja hyvinvoinnistaan. On ollut monenlaisia tunteita ja monia ihmisiä tunteineen, joita on täytynyt käsitellä ja kantaa. Samaan aikaan nykyinen avopuolisoni on käynyt läpi omia – ja osittain samoja asioita. Tämän kaiken keskellä olemme paitsi rakentaneet suhdetta itseemme ja toisiimme, niin myös lapsiin.

On ollut hetkiä, jolloin on tehnyt mieli luovuttaa. Joskus yksinolo on tuntunut vapauttavalta vaihtoehdolta ja helpottavalta pakokeinolta. Mutta onneksi on myös ne hetket, jolloin muistaa myös kaikki ne hyvät asiat. Ne asiat, minkä vuoksi tätä suhdetta alun perin halusin. Joskus on hyvä antaa pölyn laskeutua ja katsoa tilannetta vähän kauempaa, jotta näkee selvemmin. Jokainen uusi asia vie oman aikansa oppia ja tottua, se vaatii kärsivällisyyttä ja usein on siedettävä hyvin vaikeita tilanteita ja tunteita.

Välillä on hyvä palata kotiin, juurilleen. On hyvä pohtia, mistä on lähtöisin ja millaiset eväät elämään sieltä sai. On hyvä kääntää katse itseensä ja oppia ymmärtämään oman elämän valintojen syitä, omia tunteita, arvoja ja tarpeita. Sitten on myös hyvä palata sinne itserakennettuun ja valittuun kotiin.  Ja onnekas on se, jolla joku tai jotkin siellä odottavat. Olipa se sitten ydinperhe, uusperhe tai vaikka vain kaksi aikuista ihmistä yhdessä. Koti ja perhe voi merkitä monia erilaisia asioita. Jokainen on aivan yhtä tärkeä ja taistelemisen arvoinen.

                          Lapsuudenkodin maisemia

Nyt kun kirjoitan näitä viimeisiä lauseita, on viikko jo kulunut ja istun jälleen junassa. Olen matkalla kotiin – sinne itserakennettuun. Kotimatkalle sain mukaan osan perhettäni; lapseni, siskoni ja siskontyttöni. Tänään nukun taas avomieheni vieressä ja jatkamme yhdessä suhteemme ja perheemme rakentamista. Tämä välimatka teki minulle hyvää. Nyt on hyvä taas olla yhdessä. Uskon vahvasti, että tästä tulee vielä aika hyvä juttu <3

Kerro lyhyesti itsestäsi – törmään tähän kysymykseen usein, milloin missäkin. Tähän voisin vastata, kuten yleensä, ne perus lätinät. Olen sen ja sen ikäinen, asun siellä ja täällä ja lapsikin löytyy. Olen viisilapsisen perheen nuorin ja tuolta olen kotoisin. Näiden ”perusjuttujen” lisäksi kertoilisin vähän siitä, mitä minä harrastan ja mitä teen työkseni. Mutta jos kysymys kuuluisi ”Millainen sinä haluaisit olla?”tai ”Mitä sinä haluaisit tehdä?”- vastaus olisi hyvin erilainen. Miksi se olisi erilainen? Miksi se ei vastaa sitä, millainen olen ja millaista elämäni on tällä hetkellä? Mikä sitä estää?

Olen pohtinut pitkään blogisivuston perustamista. Olen vuosia salaa haaveillut siitä, että saisin kirjoittaa. Mutta miksi tämä on jäänyt vain haaveilun asteelle, mikä minua on estänyt?

Pitkään ajattelin, etten vain osaa. Minulla ei ole taitoa kirjoittaa, eikä ole edes aikaa opetella. Sitten ajattelin, etten myöskään uskalla – ja tämä on kyllä totta. Uskallusta minulla on puuttunut, ei pelkästään kirjoittamisen ja itsensä likoon laittamisen suhteen, vaan elämän ylipäänsä. Lisäksi olen tuskaillut ajatuksen kanssa, ettei minulla ole mitään sanottavaa. Mistä minä kirjoittaisin? Mistä minä aloittaisin? Monta kertaa olen päättänyt aloittaa. Mutta tarinaa ei vain ole syntynyt, en saanut niitä paperille. Ja aina, alun mahtavan ja suorastaan kuplivan alkuinnostuksen jälkeen luovutin – ja tilalle tuli tyhjyyden tunne.

Elämäni ei ole ollut helppoa – ja no, kenelläpä olisi. Ja minä (kuten moni muukin) olen oppinut vähättelemään omia kokemuksiani. Toisin sanottuna olen oppinut siirtämään omat tunteeni ja tarpeeni taka-alalle. Tämän ymmärrettyäni elämäni on pala palalta alkanut eheytyä. Tämän ymmärrettyäni ymmärrän nyt myös sen, miksi en ole osannut kirjoittaa näitä tarinoita, joista olen aina haaveillut kirjoittavani. Siksi, koska oma tarinani on vielä kesken. Minun täytyy ensin kirjoittaa oma tarinani.

Tähän väliin täytyy todeta, että olen tätä oman elämäni tarinan kirjoittamistakin usein harkinnut, mutta osittain se on tössännyt siihen ajatukseen, että eihän siinä ole mitään uutta, ja kenellä muka kiinnostaisi minun tarinani? Olen siis miettinyt mitä muut haluavat lukea, sen sijaan ,että miettisin mistä minä haluan kirjoittaa – ja miksi? Pointti ei tosiaan ole siinä, mitä muut minulta odottavat tai mitä he ovat kirjoituksestani mieltä. Näistä elämääni rajoittavista tekijöistä haluan päästä eroon – itseni vähättelystä ja hyväksynnän hakemisesta muilta. Ja mikä sen parempi lääke siihen on, kuin se että heittää itsensä leijonille! – Joskin tämä ei toki ole niin yksinkertaista.. mutta tämä vaatii taas paljon syvällisempää pohdintaa ja itsetutkiskelua, jota en nyt tässä kirjoituksessa lähde avaamaan. Mutta mikä sitten on syyni kirjoittaa? Iloni kirjoittamiseen syntyy siitä, että saan ilmaista itseäni ja jakaa ajatuksiani. En myöskään jahtaa mainetta ja mammonaa – jos vain mahdollista, vältän niitä niin hyvin kuin pystyn. Haluan uskaltaa avautua elämälle ja janoan yhteenkuuluvuuden tunnetta. En halua enää elää omassa synkässä luolassani pitäen kaiken visusti omassa pienessä piirissäni.

Joten tästä syntyi vastaus ikuiseen kysymykseeni, mistä minä kirjoittaisin? No, minä kirjoitan minusta. Rehellisesti. Minä heitän itseni likoon, avaan sydämeni ja sieluni ja oksennan kaiken ulos. Kaiken sen, mitä olen niin pitkään pitänyt sisälläni, niin hyvät kuin huonot asiat. Se ei ole helppoa ja tie on pitkä ja mutkikas. Tämä polku omaan itseeni on myös vielä monelta osin mysteeri, opin matkan varrella koko ajan lisää ja joudun moneen otteeseen toteamaan, että ahaa- tuota en ollutkaan vielä ymmärtänyt. Ihminen on keskeneräinen ja kasvu jatkuu läpi elämän – se ei lopu lapsuuden päättymiseen. Tällaisen kuvitelman olin jostain oppinut ja johon joskus uskoin, että aikuisena ”olen valmis”. Voi, kuinka väärässä olinkaan! Lapsi sisälläni on huutanut äänetöntä huutoa pitkään – ja nyt hän haluaa päästä sanomaan ne sanat ääneen. Minä avaan suuni ja annan hänelle tämän äänen – kuuntelen ja annan hänen myös tuntea sen kaiken.

Kerro lyhyesti itsestäsi. Se on aika iso kysymys. Ja siihen on mahdotonta vastata lyhyesti – joten yliviivatkaamme otsikosta sana ”lyhyesti”. Mutta tosiaan, tämä kysymys on alkanut saamaan vastauksia, vihdoin!

Ps. Avasin blogisivustoni tänään. Se on vielä täysin kesken, en ole valinnut vielä edes kansikuvaa. Muitakin asetuksia pitäisi vielä käydä läpi ja muokata sivustoa ylipäänsä. Käyttöehdot pitäisi plärätä tarkemmin läpi, valita avainsanoja ja ties mitä. Onko tuo fontti nyt kuitenkaan se mitä haluan käyttää, onko se ”minun näköiseni?” Onko kielioppi kunnossa, jäikö kirjoitusvirheitä? Osaanko nyt tässä tekstissä avata nämä asiat oikein, ymmärrettävästi? Pitäisikö minun määritellä ja rajata ensin tarkemmin, mistä kirjoitan?

Mutta en anna näiden seikkojen vaikuttaa siihen, julkaisenko tätä ensimmäistä tekstiäni vielä. Mistä minä edes esimerkiksi tiedän, onko fontti minun näköiseni, kun en vielä täysin tiedä, kuka minä olen? Ja tärkeintähän on, että itse ymmärrän tekstiäni –  ja että nyt, vihdoin toteutan tämän pitkäaikaisen haaveeni ja alan elää. Eikä minun tarvitse määritellä tai rajata sitä, mistä kirjoitan. Kunhan kirjoitan, nautin siitä ja kirjoitan ennen kaikkea itselleni ja itseni vuoksi. Tämä on siis ainakin tarina keskenkasvuisesta – ei vaan lapsesta – vaan ihmisestä. Hänen kasvutarinansa, jonka alkua olen vasta alkanut ymmärtää ja kasvua joka jatkuu läpi elämän. Tämän lisäksi kaikenlaista lätinää ja pohdintaa maan ja taivaan välillä 😛

Lisäksi ajattelin, että mikäs sen parempi kuvaamaan blogiani ja itseäni, kuin tämä ihana – täysin hyväksyttävä keskeneräisyys. Aikaa on kyllä, koko elämä <3

Story of my life – to be continued…