Hyvä otsikko herättää tunteita: Ristiriitojen tuottaja!
23.9.2011 Tuotannonopiskelu EICTV:ssä (Escuela internacionál de cine y tv) lähellä San Antonio de los Bañosia on tehokasta, ja samalla ei ole. Olen pohdiskellut tätä kummallista kaksipuolisuutta siitä asti, kun tänne tulin, 3.9. Huomenna aikani täällä täyttää 3 viikkoa. 3 viikkoa, jotka tuntuvat kolmelta vuodelta. Hyvässä mielessä siinä, että tänne oli helppo kotiutua, huonossa siinä, että täällä on todella tylsää. Tai, oikeastaan, minulla on täällä tylsää. Ja sitten kuitenkaan, ei ole.
Kupla, jossa täällä asutaan, koostuu seuraavista elementeistä: asuntolassa oma iso huone + vessa (ötököitä, sammakoita), ruokailutila (ruoka yksitoikkoista ja vitamiinipuutos uhkaa), tv-studiot, luokkahuoneita, leffateattereita, 50 metrin pituinen uima-allas (ihana! Tosin eilen havaittu joku uiva myrkkyhämähäkki siellä), tenniskenttä joka kasvaa ruohoa, lentopallokenttä, jalkapallokenttä, koripallokenttä, pyykkitupa, “kauppa” (euron wc-paperirullia ja rommia), kahvila, kirja- ja leffakirjasto, lääkäriasema, 250 metriä tietä yhteen suuntaan, palmuja. San Antonio on noin 10 km päässä. Busseja sinne menee päivittäin, ainakin 2 kertaa, sama takaisinpäin. Havannaan pääsee viikonloppuisin yhtä monta kertaa. Eli luulisi, että aktiviteetteja riittäisi. Silti, jostain kumman syystä, kaikki päivät ovat loppujen lopuksi samanlaisia.
Aamulla seitsemän maissa herään uimaan, sitten menen aamiaiselle. Aamutuntien jälkeen on lounas. Sitten iltapäivätunnit. Sitten jotain urheilua ja päivällinen. Iltatunnit noin yhteentoista saakka, jonka jälkeen istutaan kahvilassa, lätkitään korttia ja juodaan rommia. Väleissä yritän samalla keretä tuottamaan kahta dokkariani. Eli periaatteessa tekemistä riittää, mutta kuitenkin, turhautuminen uhkaa. Luulen, että turhautumiseni ja tylsistymiseni, jotka olen yrittänyt sulauttaa normaalipäivään tästä lähtien kuuluviin tunneskaalaani, johtuvat yksinkertaisesti vajaavaisesta luonteestani. Olen liian kärsimätön. En jaksaisi tehdä viikon ajan sitä duunia, jonka voisin tehdä päivässä. Mutta täällä täytyy. Eli periaatteessa, päivittäin olen tehokas, mielestäni, mutta viikottain saan hyvin vähän aikaan. Mutta kuitenkin niin paljon kuin täällä vain voi saada. Tämä issue on iso möllykkä päässäni, enkä sitä osaa vielä pukea paremmin sanoiksi. Tarvitsen hiukan lisää aikaa ymmärtääkseni paremmin tuon lauseen, jota kaikki minulle (ja muille, sillä olemmehan melkein kaikki ulkomaalaisia) lohdutukseksi hokevat: Si se puede producir en Cuba, se puede producir en cualquier lugar. “Jos kykenee tuottamaan Kuubassa, kykenee tuottamaan missä vaan.” Tällä hetkellä syytän yksinkertaisesti vain Kuuban byrokratiaa, jolla ei ole syytä olla olemassa. Hankalissa byrokratioissa ei ole mitään vikaa, jos ne toimivat omien sääntöjensä alaisesti. Mutta kun näin ei ole, niin silloin koko rakennelma edustaa vain sulaa typeryyttä.
Tarvitsen hiukan enemmän aikaa märehtiäkseni myös tämän kuplan luomaa hulluutta ihmisissä. En ole varma, ovatko kaikki täällä enää täysissä mielen järjissään, vai olivatko sitä koskaan. Epäilen välillä itseänikin. Yksi chileläinen lähti jo, lääkärin taluttamana. Kun pistetään 100 oppilasta saman katon alle 24/7, eikä anneta heille kummoisia vapaa-ajan saatika poistumisen mahdollisuuksia, lisätään soppaan vielä saman verran työntekijöitä että vierailevia opettajia, ja annetaan kaikille omat huoneet (!), syntyy sekamelska, jossa ihmisten tarpeet ja toiveet joko katoavat tai sitten korostuvat primitiivisen korneiksi. Me despido, saana