Hillolla vai mantelilla?
Se hetki, kun istuin paikalleni Pekingiin suuntaavaan lentokoneeseen ja aloitin tämän matkan, oli neljä kuukautta sitten. Vuoden virkavapaa alkoi viisi kuukautta sitten. Kiina, Thaimaa, Hongkong, Australia ja Uusi-Seelanti. Joulu keskellä kesää, uusivuosi ensimmäisenä maailmassa, kiinalaiset synttärit, sadat liftaamalla kuljetut kilometrit ja Thaimaan ilmavoimien lentokentällä vietetyt yöt. Onneksi uudet kokemukset eivät tuo lisäpainoa rinkkaan, vaikka matkassa kulkevat aina mukana.
Kahden kuukauden aikana elämä Uudessa-Seelannissa on ollut rauhallisempaa kuin matka sitä ennen. Juhlahetkinä rinkan on uskaltanut purkaa edes osittain hyllyihin, laatikoihin ja henkareihin. Parhaimmillaan on ollut lähes kahden viikon tauko sen kantamisesta. Mitä harvemmin rinkka selässä vaihtaa majapaikkaansa, niin sen vaikeampaa rinkan selkään nostaminen on. Vesisateessa rinkka selässä vannoo polttavansa nuotiolla puolet tavaroistaan. Jokaisen syödyn buranan jälkeen leikkaa tyhjäksi jääneen palan pois tablettilevystä. Kirjoja lukee pikavauhdilla, että ne voi jättää hostellin kirjahyllyyn. Shampoota siirtää aina isommasta purkista pienempään ja jokainen roskiin heitetty purkki aiheuttaa valtavan mielihyvän tunteen.
On jo aika monta viikkoa siitä päivästä, jolloin laadin suunnitelman viimeisenä lähtöpäivänä pois heitettävistä asioista. Kerran jo näin untakin rinkasta. Kun kantaa jokaisen tavaransa useamman kerran viikossa, suhde tavaroihin muuttuu. Suhde ostamiseen muuttuu. Rinkan koko on 65 litraa (tai lähes 20 kiloa useimmiten), lisäksi tärkeimmät pakataan pienempään reppuun erikseen. Jokaiselle uudelle tavaralle pitää olla varma käyttötarkoitus ja löytyä sopiva kolo pakkauksen yhteydessä. Matkalta mukaan kertyneiden uusien tavaroiden määrä on viisi. Taakse jääneiden tavaroiden määrä on paljon suurempi. Varsinaisia tarpeita, saatikka koloja rinkassa on aika vähän. Selkäni ei jaksa kantaa heräteostoksia, ei turhamaisuutta, eikä sitten joskus käytän ehkä tätä -tavaroita.
Älkää kuvitelko etten kaipaisi. Ettenkö haaveilisi vaikka mistä.
Toistaiseksi en ole keksinyt keinoa miten täyteen rinkkaan saisi mahtumaan vielä vaatekaapin, joka korvaisi kaikki vaatepussit. Enkä osaa teleportata kaikkia Suomessa varastossa olevia vaatteitani, joista kaipaan jokaista päivinä kun yksikään rinkan sisältä löytyvästä viidestä mekosta ei yksinkertaisesti ole hyvä. Toistaiseksi olen kieltäytynyt höyläämästä mukavasti jo miinuksella olevaa luottokorttia hajuvesiosastolla. Lohdutuksena suihkautan aina lentokentillä lempihajuvettäni ja herättelen tuoksumuistoja.
Ruisleipää tekee mieli, kuten varmaan kaikkien maailmalla olevien suomalaisten. Mutta tuttuja hedelmäkarkkeja himoitsen viikottain. Salmiakin ystävät ovat vieneet kaiken huomion hedelmäkarkeilta, joita ei osata arvostaa Suomen tavoin muualla. Ässämixin ja Haribon vertailu on aivan turhaa, koska Haribo ei koskaan selviydy voittajana. Laaja minttusuklaavalikoima tällä puolella maailmaa lohduttaa, ainakin vähän.
Toimiva internet, sauna, juhlapyhien viettäminen niille sopivissa sääolosuhteissa (joulu ja kesä – hei haloo) ja kirjasto kuuluvat yhtä lailla haavelistalleni tällä hetkellä.
Yksi on kuitenkin kaikista vaikein. Se valtasi mielen vasta hetki sitten. Kanniston leipomon laskiaispulla. Helsingin paras. Hillolla tietenkin – tästä ei keskustella. Harkitsen jo pitääkö tässä leipoa itse pullaa ja lohduttaa itseään korvikepullalla. Vastahan siitä on 15 vuotta aikaa kun viimeksi leivoin kotitaloustunnilla pullaa, ehkä olisi jo aika leipoa taas. Ystävät Helsingissä, syökää paljon laskiaispullaa, erityisesti juuri sitä Kanniston laskiaispullaa. Hymyilyttää minua sekin kun te pääsette haukkaamaan talven parasta herkkua.
//
Kyllä, minä kaipaan ihmisiäkin. Lähes joka päivä. Mutta se kaipuu on jo pitkään ollut yllättävän miellyttävä tunne, joka vahvistuu ajan kanssa. Ihmisten ikävöintiin sisältyy ajatus jokaisen rakkaan jälleennäkemisestä kesällä. Ja se hymyilyttää, paljon.
Rakkaiden ikävöinnistä kirjoitin marraskuussa Thaimaassa.