Ikioma vuosipäivä

Tänään on minun vuosipäiväni. Ei syntymäpäiväni, jonka vietin jo kuukausi sitten keskellä lähtöä.

28 vuotta olen ollut Annakaisa.

Isänpäivänä 1987 sain oman nimeni. Pitkän nimen, jota isoveli koitti alkuun lyhentää Annaksi tai Kaisaksi. Nimen, joka teinivuosina korvattiin Anskulla, kun sitä häpesi omaa nimeään. Nimen, joka maailmalla helposti lyhentyy Annaksi, Starbucks-nimenä se on kätevämpi.

Lapsuuskuvat_skannaus5.jpg

Isä ja Annakaisa. Lapsuuden lempipuuhia kotitilalla. Olla isän kyydissä traktorissa. Seurata aivan läheltä kun isä tekee töitä, olla siinä vierellä.

”Tell me, what is it you plan to do
With your one wild and precious life?”

Mary Oliver – ”The Summer Day”

Tätä en ole voinut olla pohtimatta viime päivinä. On ollut aikaa. On ollut avoin mieli ja kauniita maisemia, joihin katse jää kiinni ajatusten vauhdissa.

Yksi elämä, tämä ainoa. Kun en ole pakomatkalla, koen maailman raottavan päivä päivältä uusia ovia. Ideoita ja ajatuksia, päivin ja öin. En malta olla ihastelematta kaikkia mahdollisuuksia. Muistutan itseäni elämän tärkeimmistä, välttämättömyyksistä ja karsittavista. Kiteytän itseäni, ensin itselleni, sitten maailmalle. Huomenna ajattelin jatkaa meren kohinan kuuntelua Prachuap Khiri Khanin rannalla ja pysytellä tuon kysymyksen äärellä; mikä onkaan Annakaisan suunnitelma?

Nimeäni en vaihtaisi mihinkään, ei ole tavuakaan mitä siinä pohtisin enää. Lempinimi on lyhennetty versio, joka sattumalta vakiintui perheen puheisiin. Reilu kymmenen vuotta sitten pikkusisko oppi puhumaan ja taitavasti tiivisti nimeni Anksaksi. Mitä taas kertoo toinen nimeni? Se kertoo sen oleellisimman näin isänpäivänä, vielä 28 vuotta kastepäiväni jälkeenkin. Tommintytär Annakaisan perässä ei jätä epäselväksi kenen tytär olenkaan, hyvää isänpäivää siis Suomeen.

Toivottavasti tekin olette ylpeitä nimistänne. Uskon, että varmuus itsestä lähtee jo nimestä lähtien. Minkälaisia tarinoita teidän nimien takaa paljastuu?

//

Mary Oliverin lainauksen luin Cheryl Strayedin kirjasta Wild: From Lost to Found on the Pacific Crest Trail. Olen viime päivät lukenut kirjaa englanniksi ahkeraan; yöjunassa Kiinassa, päivällä jääkahvi kädessä, meren rannalla laiturilla istuen, iltaisin venyttäen nukahtamisen hetkeä. Minä en vaella metsän keskellä, mutta en voi olla vaikuttumatta kirjasta. Matkoja on monenlaisia, mutta niiden piirteet niin samanlaisia useimmiten. On syitä lähteä ja olla matkalla, on syitä palata. Kaikilla on syitä olla yksin. Viimeiset sivut ja reitin kilometrit ovat vielä lukematta, mutta uskallan jo suositella tarttumaan tähän kirjaan. Kotona tai matkalla, perillä tai eksyksissä. Tästä elämän kokemuksesta ei voi olla inspiroitumatta.

Ja kyllä. Say My Name on Destiny´s Childin paras kappale.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *