Matkakirje Hongkongista
Festivaalionni on parasta kun sen voi jakaa muiden kanssa. Tällä kertaa minun on tehtävä se sanojen avulla. Tämä juttu kuvineen on ilmestynyt aiemmin maaliskuussa TAKUn lehdessä, jonka vuoden jokaisesta numerosta löytyy matkakirje minulta. Lisää tarinoita tulossa syksyllä siis!
Ai mikä TAKU? Taide- ja kulttuurialan ammattijärjestö TAKU. Kulttuurituottajalle sopivin ammattijärjestö, joten kollegat kukkuu jos ette vielä ole jäseniä!
Pysäyttäkää seuraava festivaalituottaja, jonka kohtaatte ja kysykää häneltä kysymys ”Mikä on tärkeintä tapahtumassa?”. Hyväksykää vain yksisanainen vastaus.
Kuka teistä jo ehti ajatella mielessään, että esiintyjät tietenkin. Festivaalimainokset ovat esiintyjien nimiä täynnä, fontin koko määrittelee artistin suuruuden Suomessa. Jokainen lipunostaja pystyy luettelemaan vähintään yhden artistin, josta on innoissaan. Tuolta samaiselta lipunostajalta voisitte kysyä kysymyksen ”Miksi hän osti festivaalilipun?”.
Nopea vastaus sisältäisi esiintyjät, mutta harvemmin asia on näin yksiselitteistä. Hieman moniselitteisempi vastaus lipunostajalta sisältää vastauksen toiseenkin kysymyksen ”Mitä hän odottaa festivaalilta?”. Nyt voimme palata tekstin ensimmäiseen kysymykseen.
Lipunostaja eli festivaalikävijä odottaa elämyksiä. Kesän parasta viikonloppua, kaunista säätä, purskahtelevaa iloa ja yllätyksiä. Useimmiten yhdessä kaverien kanssa. Hetkeä kun vähiten on odottanut mitään ja juuri sitten suusta pääsee luontevasti wow, oho tai wau. Se hetki on tärkeintä tapahtumassa, elämykset.
Tästä pääsemme Hongkongiin, jossa marraskuun viimeisellä viikolla paistoi edelleen aurinko, elettiin mukavan lämpimiä syyspäiviä. Kaupungin merenrantaan rakennetaan uutta 40 hehtaarin kokoista kulttuurille omistettua aluetta. Kyseinen Kowloonin alue on ollut Hongkongin suurimman musiikkifestivaalin, Clockenflapin, koti viimeisten viiden vuoden ajan.
Clockenflapista tekee erityisen mielenkiintoisen sen 62 000 hengen yleisö. Reilu puolet yleisöstä on paikallisia kiinalaisia, 30 % paikallisia expatteja ja loput 15 % kansainvälistä yleisöä. Miten rakennetaan elämyksiä niin monipuoliselle joukolle? Paikallinen kiinalainen nuori saattaa odottaa festivaalilta erilaisia kokemuksia kuin keski-ikäinen lapsikatraan kanssa festaroiva länsimaalainen yritysjohtaja. Ongelmitta molemmat yleisöryhmät mahtuivat samaan tapahtumaan, kokivat erilaisia asioita ja viettivät kummatkin ikimuistoisen viikonlopun.
Kun ei pelkää monipuolisuutta, saa samaan iltapäivään mahtumaan lasten pussihyppykilpailun ja intialaisen beatbox-keikan. Nämä tapahtuivat toisistaan 10 metrin etäisyydellä ja olivat uskomattoman suosittuja molemmat. Aikuisten kävely keskellä hyppyrataa aiheutti enemmän hämmennystä kuin keikalla pogoavat pienet ihmiset. Ennen New Orderin keikkaa lapsille opetettiin dj-taitoja, uuden sukupolven David Guettoja oli jonoksi asti.
Hulavanteet lentelivät ilmassa, hiljaisella meditaatiokävelyllä rauhoituttiin, ennustuksen äärellä jännitettiin ja silent diskossa jokainen sai tanssia itsekseen. Musiikin ohella Clockenflap painottaa ohjelmistossaan paljon elokuvaa ja taidetta.
Hongkongiin rakentui marraskuussa festivaaliporttien sisäpuolelle ainutkertainen maailma. Bändit ja muu ohjelma toimivat vahvana runkona. Siihen yhdistettiin harkittu ruoka- ja juomatarjonta. Sekä yksi hienoimmista näkemistäni tapahtuma-alueista, keskellä miljoonakaupungin valoja ja meren äärellä. Niin festivaalituottajat loivat puitteet kävijöiden elämyksille, siitähän tässä on kyse. Oikeiden puitteiden luomisesta ja elämysten mahdollistamisesta. Loput työstä on jätettävä itse kävijälle.
Väitän, ettei elämyksien rakentaminen kävijöille ole rakettitiedettä. Aiheesta puhutaan yhtä paljon Lapin matkailun kehittämisessä kuin R-kioskin kassalla, jolta kuka tahansa voi ostaa lahjakortin muodossa elämyksiä. Taloustieteilijätkin ovat puhuneet elämystaloudesta jo kaksikymmentä vuotta. Elämyksiä saisikin ideoida jokaisessa viikkopalaverissa. Eikä vain festivaalitoimistoilla. Teatterit ja museot ovat yhtä lailla ainutlaatuisten elämyshetkien mahdollistajia.
Clockenflapissa näin yhden oikein pahan jonon, se oli hattarakioskille sunnuntaina. Hyvin mahdollista on, että jonon lapsille iltapäivällä suussa ihanasti sulanut vaaleanpunainen hattara oli festivaalin paras elämys. Siinä se onkin. Elämykset yllättävät ja parhaimmillaan niistä jää ikuisia muistoja. Kuka olisi hattarasta uskonut ykköstä.
//
Aiemmin olen julkaissut Clockenflapista valokuvia. Luonnoksissa odottavat festivaalitarinat Auckland City Limitsistä sekä Byron Bayn Bluesfestiltä. Palataan niihin ensi kerralla!