Kymmenen yötä sitten astuin elämäni ensimmäisen kerran yöjunan kyytiin. Se tapahtui Kiinassa.

Muistot heiluvasta ja kolisevasta junasta yöllä istumapaikoilla haalistuvat kymmenessä yössä helposti. Hymyilen jo muistellessani kuinka vierustovereiden kanssa purkkaa sai vaihtokaupasta ananaskirsikoilla. Yksi yö ilman unta, mitä sitten? Sehän korvattiin heti pisimmillä päiväunilla Dalin kauneimmassa vierastalossa, aivan vuoren juurella, sinisten pilvien alla. Päiväunilla ilma oli raikasta ja sähköpatjan lämpöön oli helppo nukahtaa. Olin unohtanut vaunun ainoita länsimaalaisia ahkeraan tiirailevat uteliaat kiinalaiset ja ilmassa leijuvan tupakan savun, johon vahvasti sekoittui kaikkialla syötyjen purkkinuudelien tuoksu. En muistellut valoisaa vaunua, joka pimeitä raiteita pitkin kulki torvi ulvoen. Enkä kaikkia niitä yllättäviä jarrutuksia matkalla, jotka saivat taitavimmatkin seisaalteen nukkujat heilahtamaan toisten syleihin.

Kymmenen päivää olen haaveillut ykkösluokan makuupaikoista seuraavaan yöjunaan. Yöllinen matka voisi yllättää, viimeisessä vaunussa torvi ei kuuluisi ja valot sammutettaisiin. Kuuntelisin rauhallista iltamusiikkia, sellaista kaunista ja heleää islantilaista, ehkä jopa podcastien joukosta yhden meditaation ja painaisin lopulta korvatulpat korviin. Kiinan koviin patjoihin on totuttu, eivät nekään voisi estää enää hyviä yöunia. Nuudeleitakin syödään varmasti vähemmän makuupaikoilla tai soitellaan kavereille koko junamatkalta kuulumisia. Yöjunaksi valittaisiin se vähän hitaampi, kymmenen tunnin matkalla nukkuu erinomaiset unet ja ehtii herätä ennen pääteasemaa miellyttävästi aamuyhdeksältä syömään viimeiset eväät. Aamuaurinko tervehtisi Kunmingissä viimeisenä päivänä Kiinassa tällä erää.

Kuulokkeissa laulaa Bruce Springsteen ja seuraavalla penkkirivillä seisova mies on intensiivisesti tuijottanut vartin. Katse hetkeksi kääntyy pois kun silmät kohtaavat ja toivoisin että osaisin kertoa kiinaksi että kyllä vain MINÄ TIEDÄN olevani junan ainoa vaaleahiuksinen länsimaalainen nainen. Tough life, haluaisikohan hän kuulla lisää?

Yhteistä kieltä ei löydy, mutta yhteistä junamatkaa on vielä kuusi tuntia jäljellä. Bruce, laula vähän kovempaa.

https://www.youtube.com/embed/_91hNV6vuBY” frameborder=”0″ height=”315″ width=”420″>
Syön vuorotellen suklaakeksejä ja valkosuklaata, sitä ainoata Kiinassa myytävää merkkiä. Aikaan sidottu annostelu on aloitettava pian, kuuden keksin paketin on riitettävä vielä satojen kilometrien ajan. Ravintoarvoista huolehtivana naisena toki aloitin eväiden syönnin hedelmillä (terveisiä äidille). Tupakansavun unohtaakseni nuuhkin hihassa piilossa olevaa aloe vera -nenäliinaa. Vaikka piilottelisin nenäliinoja mummini tapaan kaikkialle, niin en pelkää niiden loppumista. Liinoja on repussa kymmenen pakettia.

Ihailen kiinalaisten taitoa nukkua. Yksi nukkuu kyykyssä käytävällä, toinen istualteen reppuunsa nojaten. Nukkuu yksi seisaalteenkin kun toiset pelaavat korttia vieressä. Omatkin silmät painuvat väsymyksestä hetkeksi, ehkä jopa tunniksi parhaimmillaan, kiinni, kunnes havahdun jonkun sormiin hiuksissani. Ei se ei ole ystäväni Mia vaan takanani seisoalteen nukkuva mies haroo minun hiuksiani unissaan. Selkään ja niskaan syntyy uudenlaisia jännitteitä kun istuu tunteja selkä täysin suorana, saatikka että sitten torkkuu pää keinuen. Aivan kuin nukkuisi lähijunassa, sellaisessa venäläisessä versiossa koristeverhoineen.

Makuupaikasta haaveilen nyt yhdettätoista päivää. Yhtä paljon haaveilen siitä aamuauringosta Kunmingissä.

Juna saapuu perille 04.41. Nauratan kiinalaisia vielä kerran punnertamalla rinkat ylähyllyltä. Laitan korviin soimaan MØ:n uuden kappaleen, Kamikazen, ja raahaudun reilun kilometrin päähän hotelliin. Nukkumaan. En sitten välitä enää auringoista, en eväistä, en kovista patjoista tai iltameditaatioista. Laitan korvatulpat korviin ja silmät kiinni, nukahdan. Siirryn unimaailmaan unohtamaan junamatkan, ehkä uneksimaan makuupaikoista, niistä vaikeasti tavoiteltavista soft sleeper -paikoista.