Viimeiset kolme ja puoli kuukautta elämä oli Uudessa-Seelannissa. Kaukana kotoa. Saarivaltiossa, jossa on miljoonan verran vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

Uusi-Seelanti on maa, joka ei tunne talvirenkaita. Mutta siellä kasvaa talvihedelmiä. Se on maa, jossa opin pitämään pekonista. Ja maistoin ensimmäisen kerran feijoa-hedelmää.

En oppinut ajamaan vasemmalla puolella tietä autoa. En edes kokeillut. Sen sijaan ajoin sähköpyörällä mäkisella viinisaarella, golfautolla läpi 18-reikäisen radan ja mönkijällä 550 hehtaarin kokoisella farmilla.

Kuljin maan halki, aina pohjoisimpaan niemeen asti. Liftasin yli tuhat kilometriä. Bussilla matkasin toiset tuhat kilometriä. Seikkailin roadtripillä ystävien kanssa. Olin muiden turistien joukossa bussiretkillä.

Halusin ymmärtää maan historiaa. Vietin päiviä historiamuseoissa. Kävin Wellingtonissa, jonne aikoinaan ensimmäiset englantilaiset purjehtivat ja Dunedinissa, jonne ensimmäiset skotlantilaiset taas. Luin maahan saapuneiden kroatialaisten työläisten historiaa 1900-luvun alusta. Näin missä kiinalaiset kullankaivajat asuivat. Kysyin loputtomasti kysymyksiä maorien kulttuurista. Yritin ymmärtää monikulttuurisen maan menneitä vuosia.

Opettelin byrokratiaa vieraassa maassa. Hankin virallisen osoitteen, työviisumin, verokortin ja pankkitilin. Kirjoitin cv:ni englanniksi.

Kaikista tärkeimpänä, sain uusia ystäviä. Tapasin 11 vuoden jälkeen vanhan ystävän. Sekä hänen vanhempansa, jotka lupautuivat olemaan tulevaisuudessa lapsieni uusi-seelantilaiset isovanhemmat. Kuka nyt ei toivoisi varaisovanhempia? Sain lapsiystäviä, jotka toivon näkeväni nuorina reppureissaajina Suomessa. Saunan olen luvannut lämmittää jokaiselle kun saapuvat Suomeen kylään.

Uusi-Seelanti ansaitsee vielä monta matkaa tulevaisuudessa. Käsittämättömän kaunis maa, jota asustavat mahdollisesti jopa maailman ystävällisimmät ihmiset. Maa, jota on haastava kokea riittävän paljon. En voi sanoa hyvästi. Sanon, nähdään!

//

Eilen lensin Australiaan Gold Coastille, josta jatkoin matkaa välittömästi Byron Bayhin. Istun ulkona, aurinko on juuri laskenut ennen iltaseitsemää. Tai iltakahdeksaa. Olen vielä hieman epävarma uudesta aikavyöhykkeestä, tunti sinne tai tänne. Taivaalla lentelee jättilepakoita. 10 kilometrin päässä on alkanut Bluesfest, jonne suuntaan huomenna. Katsotaan mitä muuta seuraavat kolme viikkoa Australiassa tuovat tullessaan.