Rinkka täynnä tarinoita
Kun palaan Suomeen tahdon kertoa ystävilleni tarinoita ihmisistä. Kauniit paikat olen listannut instagramiin, mitä niistä sen enempää, mutta kohtaamisista matkan varrella en ole vielä edes aloittanut.
Kerron matkan ensimmäisestä illasta Pekingissä ravintolassa, jonka omistaja oli syntynyt tähän maailmaan viihdyttämään muita. Vihreä hattu päässään hän huolehti jokaisesta vieraasta ja ajattelin että jokaisessa ravintolassa kuuluisi olla hänenlaisensa isäntä. Eikä kukaan käytä Kiinassa vihreätä hattua. Se on merkki pettävästä vaimosta. Tai kukaan muu ei ainakaan käytä vihreätä hattua ylpeänä. Ravintolan nimi muuten oli White Tiger Village, jos vaikka eksytte tekin Pekingiin.
Olen kahvikupin äärellä keskustellut Etelä-Afrikan historiasta, baristan taidoista ja kolmen kuukauden meditaatioretriiteistä. Ihmisten kanssa, jotka olen tavannut sinä kyseisenä päivänä ja vain sinä päivänä. Olen kuullut lapsuudesta Kiinassa 70-luvulla, vapaaehtoistyöstä Thaimaan ja Burman rajan pakolaisleirillä 80-luvulla sekä apartheidista vapautuneeseen Etelä-Afrikkaan 90-luvulla syntyneen nuoren tarinan.
Tapasin kalifornialaisen naisen, joka oli pyöräilemässä Uudessa-Seelannissa viiden kuukauden ajan. Kysyin tietenkin hänen aiemmista pyöräretkistään. Niitä ei ollut ainoatakaan. Keski-ikäinen nainen oli lähtenyt elämänsä ensimmäiselle pyöräilymatkalle maahan, joka on täynnä vuoria ja kukkuloita. Ja viideksi kuukaudeksi. Jäin aika sanattomaksi siitä uskalluksesta.
Tapaamani portugalilainen nainen oli irtisanoutunut pankista yt-neuvotteluiden yhteydessä ja matkusti nyt erorahansa turvin jo toista vuotta. Kauan suunniteltua matkaa tekevä 42-vuotias näytti Sydneyssä ihmiseltä, joka elää ja hengittää unelmaansa joka minuutti. Innostus uusista kaupungeista oli loputonta, matkaväsymyksestä ei ollut mitään merkkejä.
Ja ne kaikki nuoret, vastavalmistuneita maistereita Saksasta, Englannista, Kanadasta, Ranskasta ja Italiasta, jotka olivat lähteneet maailmalle vielä kun ehtivät. He näkivät edessään vuosia töitä ja opintolainan takaisinmaksun eräpäiviä. Osa enemmän hukassa, toiset vähemmän. Jokaisella suuria suunnitelmia ja omanlaistaan huolettomuutta matkalla olemisessa.
Sitten ne vielä nuoremmat, niitä vasta paljon onkin. Ylioppilasjuhlistaan lentokoneeseen hypänneet, jotka jetlagi vie peiton alle itkemään ja jotka opettelevat töiden tekemistä working holidayn turvin toisella puolella maailmaa. Halpa olut on paras asia maailmassa ja kivoin hostelli on se bailuversio, jonka juomapeleihin itse kokee olevansa jo liian vanha. Yhden opetin ostamaan lentolippuja – ei, niitä ei tarvitse ostaa lentokentältä vaan tuolta internetistäkin niitä saa, aika helposti vieläpä. Toisen vein syömään kulman taakse katukeittiöön, kun pelotti liikkua kadulla yksin. Passeissa lukee Etelä-Afrikka, Saksa, Kanada tai Ruotsi, eikä yksikään palaa samanlaisena kotiin matkaltansa. Yksin tai kaverin kanssa 18-vuotiaana maailmalla on aika, joka opettaa huomaamattaan.
Jokaisella on tarinansa kerrottavana, parhaimmillaan oppejakin jaettavana. Malesialais-australialainen juuri bisneksensä lopettanut vaatesuunnittelija muistutti Sydneyn lennolla että ”you gotta work on your tan”. Kuulemma muuten ei vaalea ihoni ruskettuisi koskaan. Seuraavaksi sain nähdä hänen viimeisimmän juhlapukujen malliston, Malesian suurimpien julkkiksien esittelemänä.
Yhdellä liftausmatkalla Uudessa-Seelannissa istuin takapenkillä 6-vuotiaan pojan kanssa. Hänelle minä opetin, että Angry Birds tulee Suomesta, kuten minäkin. Fakta hämmensi enemmän kuin yleissivisti. Sain silti vastatarjouksen tulla hänen kotiinsa pelaamaan videopelejä. Pieni ihminen lupasi opettaa minut pelaamaan uusimpia pelejä. Liftaus jatkui silloin, joten videopelitaitoni odottavat vielä uutta opettajaa. Olen vasta puolivälissä matkaa, ehkä joku vielä pelejäkin minulle opettaa.
Kenenköhän tarinaan pääsen tänään tutustumaan?
//
Instagramista minut muuten löydätte nimimerkillä Anksa. Lempinimi, jolla jokainen ystäväni minua kutsuu. Harmittavan vaikea nimi vaan taipumaan englantia puhuvien suuhun, joten kuulen sitä harvinaisen vähän täällä maailmalla. Mutta kotiin palaa kyllä Anksa kertomaan tarinoitaan, oli iho ruskettunut tai ei.