Ruisleipää Australiassa

Hyvää huomenta kuului keittiöstä. Essu päälle ja lettikampaus hiussuojan alle. Kello oli kahdeksan.

Pöydällä oli iso vati. Kymmenen litraa ruisleipätaikinaa. Kaksi muuta vatia täynnä taikinaa olivat vielä alustettavina. Päivän tehtävä oli leipoa ruisleipiä. Tai minun tehtäväni oli olla avuksi missä tahansa. Enhän minä osaa leipoa ruisleipää. Oikeastaan en mitään leipää. Oli siis aika oppia!

IMG_3257.JPG

Hapatus on tärkeintä, kertoi Ritva. Kokeneet kaulivat taikinan, apuri jauhotti pellit ja otti vastaan valmiit pyöreät leivät. Kohotetaan leipiä lämpökaapissa, isketään pintaan reikiä haarukalla ja uuniin. Työnjako oli selkeätä. Miehet olivat vastuussa uunista, naiset itse leipomisesta. Tässä keittiössä on leivottu aika monesti ruisleipää.

Loput taikinasta pussiin ja mukaan rapsutetaan pöydältä viimeisetkin jauhot. Taikinan juuri jää odottamaan seuraavaa leipomispäivää.

Kuulin tarinan kuinka kerran aiemmin nuori mies kulki samasta keittiöovesta sisään. Oli karjalanpiirakoiden leipomispäivä. Essu päälle ja hiussuoja päähän, ohjeistettiin samantien. Nopeasti nuori mies oppi ja tuli taitavaksi kuorten kaulijaksi. Vasta kahvitauolla tämä australialainen mies sai sanotuksi, että hän oli tullut vain suomalaisia karkkeja kaupasta ostamaan.

IMG_3264.JPG

Ensimmäiset syötiin tuoreina niin että voi vielä suli. Uunista leipiä ei saanut ottaa ennen kuin pohjaan pystyi koputtamaan.

Ensimmäisen haukkauksen kohdalla suusta kuului luonnollisesti mmmmm. Vastapäätä pöytää kysyttiin mikä ääni tuo oli. Pieni puna poskilla vastasin, että taitaa olla elämäni parasta ruisleipää. Siitä se mmmmm tietenkin. 

IMG_3258.JPG

Viimeksi olin syönyt Bangkokissa marraskuussa ruisleipää kun ystävä salakuljetti sitä Suomesta. Liian pitkä tauko. Melbournen leipomispäivän jälkeen söin lounaaksi ruisleipää. Välipalaksi. Illalliseksi. Ja iltapalaksi. Kun en syönyt ruisleipää, söin karjalanpiirakkaa. Viikon ajan toisella puolella maailmaa, syömällä tuttuja ruokia, pystyin rauhoittamaan oman mieleni. Matkaväsymys ja koti-ikävä katosivat.      

IMG_3262.JPG

Kolme päivää aiemmin olin astunut sisään ensimmäisen kerran Melbournen Suomi-taloon ajatuksena ostaa fazerin sinistä suklaata. Mikä voisi olla parempaa reissuväsymykseen?

Yli 50 vuotta sitten perustetun Suomi-seuran talon sisältä löytyi kuitenkin jotain paljon enemmän. Löysin yhteisön, joka aina toivottaa vieraat tervetulleiksi. Saman pöydän ääreen mahtuivat vuonna 1958 Suomesta kuuden viikon laivamatkalla Australiaan muuttanut mies kuin 70-luvun lopulla nuorina aikuisina maahan saapuneet. Ja minä, suomalainen matkaaja, joka vain piipahti Melbournessa.

En voinut olla pohtimatta, kuinka tärkeä yhteisö on ollut ensimmäisinä vuosina ihmisille. Googlen sijaan kysymyksiin on saanut vastauksia tanssi-iltoina. Käsityöohjeita on tarkistettu kirjaston hyllyiltä löytyvistä oppaista. Kardemummaa on aina löytynyt kaupan hyllystä. Byrokratian solmuja on pohdittu yhdessä. Ketään ei ole jätetty yksin, on autettu toinen toista.

Melbournessa on paikka, joka on täynnä suomalaisten uskomattomia tarinoita. Uuden elämän aloittamisesta toisella puolella maailmaa. Elämän, josta ei ole enää paluuta takaisin Suomeen.

Koskaan jos olet kaupungissa, niin piipahda kahville! Keskiviikkoaamuisin kahvipannut ovat täynnä Juhla Mokkaa ja tarjoilulautaset kanelipullia. Suomi-talon ovi on aina avoinna uusille ihmisille. Pidä korvat avoinna ja kuuntele, näiden ihmisten tarinat haluat kyllä kuulla.

IMG_3263.JPG

Kotimatkalla ruisleipätalkoista autossa soi Jukka Kuoppamäki. Kotimaa ja kansalaisuus ovat paljon enemmän kuin osoite. Ei kukaan ole Melbournessa Suomea unohtanut. Päinvastoin kotimaasta on kuljetettu 15 000 kilometrin päähän ne kaikki tärkeimmät. 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *