SYKE

 

Ympärilläni harmaa helmikuu.

Sisälläni tyhjyys.

Tyhjyydellä ei ole väriä, mutta jos olisi, olisi sekin harmaa kuten maailma ympärilläni.

Tyhjyyteen hiipii suru.

Sinertävän harmaa usvapallo leijuu tyhjyydessä.

Sen ollessa suuren marmorikuulan kokoinen astelen sen luokse tyynen rauhallisin mieli.

Suljen sen kämmenteni sisään, vien rinnalleni ja otan omakseni, tunnen sen asettuvan sydämeeni.

Näen sivusilmällä tumman savukiehkuran, käännän päätäni ja katselen sitä.

Se on kaunis, pieni ja siro.

Katselen  kuinka se saapuu luokseni liikkuen tyhjyydessä kiemurrellen sulokkaasti kuin käärme.

Hymyilen kun se hivellee ihoani pehmeästi kietoutuessaan ojennetun käsivarteni ympärille.

Tunnen ahdistuksen alati kytevän hiilloksen syttyvän liekkiin sisälläni.

Se kasvaa korventaen samalla, kun tumma viileä ja pehmeä kiehkura venyy hiipien käsivarttani pitkin ylöspäin ympäröiden minut.

Ahdistuksen viileä viitta harteillani ja poltteleva roihu sisimmässäni, suru rinnassani, jatkan kulkuani tyhjyydessä.

Tunnen sydämeni sykkeen.

Mietin kuinka se, herkkä,tunteellinen, petetty, rikottu ja päälle syljetty, pieni verinen lihasmöykky jaksaa yhä sykkiä ahdistuksen tumman nyrkin sisällä, poltteen ja surun suonsilmäkkeessä.

Tiedän vastauksen.

Tiedän mille sydämeni sykkii.

Se sykkii elämälle.

Siellä, sydämeni keskellä syvällä piilossa, on rakkauden pohjaton kuilu, josta se ammentaa voimansa.

Se on hyväksynyt surun ja ahdistuksen ystävikseen, matkakumppaneikseen, ajoittain ne tukeutuvat toinen toisiinsa.

Se rakastaa elämää, muiden elämää.

Omaansa se ei arvosta, mutta on sille armollinen.

Oikeuttaa arvottoman sykkeensä sillä, että siitä on jotain hyötyä muille.

Surumielinen hymy kasvoillani jatkan melankolista matkaani.

Sydämeni kuulostellessa toista sykettä, jolla oikeuttaa omansa ja jonka ansaitsemattomalla avulla jaksaa olla itselleen armollinen ja täyttää tarpeensa rakastaa.