Zen-mode koeteltavissa

Muutama päivä sitten jäi kirjoitus kesken, olin jo aloittanut pitkät sepustukset kuinka nyt viimeistään palaa päreet anoppiin ja koko vouhotukseen. Rauhoituin muutaman päivän, ja tunne jonkin verran laimeni. Nyt selviytymiskeinona on hengittely ja joidenkin asioiden päästäminen toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. 

Anopillani on kaksi poikaa, joista nuorempi on jo naimisissa ja mekin jo avoparina nyt toista vuotta. Hän on sormet syyhyten odottanut vauvaa tulevaksi jommalta kummalta ja huomautellut asiasta jo reilun vuoden verran. Tiesin, että uutinen olisi hänelle todella iso juttu ja odotinkin jotain tälläistä reaktiota mitä nyt on eletty, ja vielä enemmän kestettävää tulevaisuudelle vauvojen tultua maailmaan. Mutta vaikka sitä kuinka tsemppaa itseään, ja tietää toisen sanovan ja tekevän asioita kuitenkin ihan hyvällä tarkoituksella, välillä vaan meinaa päässä paukkua tai kyyneleet nousta silmiin. Liekö hormonit vai mikä, ärsytyskynnys on entistä matalampi nykyään. Arvaisin, että muillakin on vastaavia tuntoja ollut? 🙂 

Kaunisteltu lyhennetty ärsytyslista:

Aluksi piti huomauttaa useaan kertaan, että poistaisi facebookista kuvia ja juttuja joista ihan selkeästi antoi ymmärtää, että hänestä tulee pian isoäiti, vaikka nimenomaan sanottiin koko suvulle ja kavereille ettei vielä sosiaaliseen mediaan haluta mitään. Nyt ei enää kirjoita asiasta mitään, mutta silti julkaisee koko ajan videoita isovanhemmuudesta yms. Argh. Myös varmaan moni voi samaistua, kuinka aina ei sanat, mutta ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat sanaa… Kulttuurierot toki tuovat oman lisänsä, jo tähän asti moni asia mitä teen ja miten teen on ihmetyksen aiheena, joten luonnollisesti raskaudessa, vauvan hoidossa ja kasvatuksessa tulee vielä vaikka kuinka kummasteltavaa, esim. kun ilmoitimme menevämme Suomeen synnyttämään kysyi, että eikö se kylmyys ole pahasta (niin ja täkäläinen 40-50 asteen kuumuus on ihan fine?). Yleensä neuvot otan jo ihan rauhallisesti vastaan, nyökkäilen ja totean ”Mmm” hymyillen ehdotuksille laittaa koirat pihalle, tarpeelle syödä kolmen edestä ja käyttää korsettia synnytyksen jälkeen, ja mitä näitä nyt on. Päätin myös suhtautua zen-asenteella kommentteihin kuinka nyt on maha valtava, ja toisena päivänä vielä valtavampi vaikka mittanauha sanoo muuta. Samoin ihmettelen anopin kertomuksia kohtukuolemista ym., laitan tämän hänen muutenkin huomaamaani empaattisuuden vähäisyyden piikkiin. Kaiken kruunaa mun mielestä se, kuinka hän jo nyt toitottaa, että hän kyllä antaa lasten tehdä aina mitä vain haluaa ja hemmotella pilalle kun ovat hänen kanssaan, sanoimme me mitä tahansa. Tää stressaa ja oikeesti vituttaa mua jo nyt aivan järjettömästi. Ja tiedän olevan otta, koska tekee jo nyt ihan mitä haluaa koiriemme kanssa. En ikinä ole antanut pöydästä ruokaa, antanut leikilläänkään kokeilla hampaita minuun tai päästänyt vapaana pihalle vouhottamaan, ja siellä ollessaan koirat tekevät kaikkea tätä. Käytös muuttuu 180astetta aina kun astuvat heidän ovestaan sisään. Oon tottunut meillä kotona veljeni lasten kanssa, että meidän äiskä ainakin aina miettii, että mitähän lasten äidit sanoisi, eikä anna suurin piirtein edes keksiä kinuajille, ettei äidit sitten pahoita mieltään, että on oltu eri säännöillä mummulassa, sama pätee myös koiriin. 

ARGH. Tätä kirjoittaessa alkoi taas savua puskemaan korvista.

Täällä myös yleisesti kommentoidaan todella helposti ulkonäöstä. Heti jos on vähän lihonut, naama turvonnut, laihtunut, silmäpussit, ihan mitä vain. Sinänsä siis ihan normaalia, että myös raskaana olevan naisen vartaloa kommentoidaan jatkuvasti, kosketellaan ja analysoidaan. Aluksi meinasi itku tulla, ja tulikin, kun joku sanoi, että on järkyttävän iso maha ja toinen taas heti perään, että ei kyllä ole tarpeeksi iso. En itsekään aiemmin ajatellut, että moiset kommentit olisivat vaikuttaneet, mutta niin ne vain huolestuttavat ainakin minua, ja harmittaa, että miksi pitää sanoa ollenkaan jos ei ole vain jotain positiivista sanottavaa. Olen tässä myös tottunut suomalaisten ah niin ihanaan pidättyväisyyteen, ainakin omassa piirissäni, että jos jotain sanotaan, niin pelkkää positiivista ihailua ja vältetään kaikenmaailman vertailua saati muuta vähänkään ikävää. 

Miten teidän muiden muuttuvaa ulkonäköä on huomioitu ja mitä tuntoja teissä on herättänyt neuvot/kommentit? 

Ajattelin helpottaa hetken edes jännitystä tässä kirjoittamalla, koska tänään on 16viikon ultra! Toivottavasti kaikki on hyvin ja saa taas hengähtää. Kokeillaan tällä kertaa uutta lääkäriä, jos olisi vähän empaattisempi tapaus. Edellisellä kerralla tuli myös oksennus+itku tarkastuksen jälkeen, kun pelästyin niin pahasti.