Mitä haluan opettaa lapsilleni
Moni varmaan pohtii jo ennen lasten saantia, esim. kauhistellessaan muiden lasten käytöstä julkisilla paikoilla tai sukulaislasten raivareita, että miten aikoo kasvattaa omansa, luultavasti ajatellen kuinka helppoa se oikeasti on, kunhan osaa tehdä homman. Ajattelin, että tässä vaiheessa (raskausviikolla 17, vielä hyvillä mielin) olisi hauska koota joitain omia ajatuksia kasvatuksesta ja katsoa sitten hetken kuluttua kuinka monessa jutussa ollaan jo kierretty.
Aika pitkälti haluaisin jatkaa vanhempieni meille opettamia asioita ja tapaa jolla se tehtiin. Luoda lämpimän ja avoimen ilmapiirin kotiin, kaikkia rakastetaan aina ja kaikesta huolimatta. Opettaa lapsille, että kaikki elämä on arvokasta ja sen mukaan on myös toimittava.
1. Fyysisen voiman käyttö kasvatuksessa ei ole minulle ikinä ok.
Tämän hetkinen teoriani on, että mikäli lapselle opettaa pienestä asti empatiaa selittämällä miksi mikäkin asia menee näin, ja miltä tuntuu toisesta, jos tekee niin ja näin, lopulta huono käytös vähenee lapsen ymmärtäessä sen loukkaavan esim. toisen tunteita. Tätä tukee myös selkeät rajat ja ettei aina saa mitä haluaa, aikuisten ja muiden lasten on ok sanoa ”ei” lapselle. Jää vielä jatkotutkimuksen varaan miten myöhemmin ”rangaistaan” huonoa käytöstä, ehkä pitää katsoa Nanny-ohjelmaa, että oppii jäähypenkit sun muut niksit.
2. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja kaikkea elävää tulee kunnioittaa.
Varsinkin täällä näkee yhteiskunnan jakautumisen eri sosiaaliluokkiin ja huomaa joidenkin ns. yläluokkaisten asenteen jo pienestä pitäen muihin. Haluan, että meidän lapset näkevät kaikki samanarvoisina, oli työ sitten autonpesijä tai pankkijohtaja. Haluan heidän ymmärtävän, että raha ja hienot tavarat eivät oikeasti merkitse mitään, vaan jokaisen ihmisen rikkaus tulee sisältä ja miten kohtelee muita ja elää omaa elämäänsä. Tähän tarvitaan myös sitä empatiaa, pitääkin katsoa miten saisin sitä vahvistettua :D Täällä huomaa myös nimittäin mielestäni ihmisten tietynlaisen kylmyyden ja empatian puutteen juuri yhteiskunnan erojen takia, koetaan ettei voi olla niin empaattinen (lue heikko) jos aikoo selvitä karussa ympäristössä jossa nopeat syö hitaat ja joka paikassa yritetään viilata silmään. Kehenkään ei voi luottaa. Ja tietysti machomaan tavoin varsinkaan mies ei saisi olla turhan empaattinen ja tunteellinen.
3. En ikinä kiellä lastani itkemästä.
Tätä kanssa näkee täällä paljon, ja kuulee, että varsinkin pikkupojille sanotaan, ettei kukaan tykkää itkupilleistä nyt turpa kiinni (usein myös kuulee ihan pienten poikien homottelua, jos meinaa kyyneleet tulla, huoh). Tunteita saa ja pitää näyttää. Mikä minä olen kieltämään, kun itken kanssa aina kaikesta hyvässä ja pahassa.
4. Kotihommat jaetaan ja yhdessä tehdään mahdollisimman paljon.
Meillekin pienenä opetettiin jo jokaiselle joku homma mistä vastasi kotona, kullekin tehtävä taitojen ja osaamisen mukaan. En halua passata lapsiani ja tehdä kaikkea valmiiksi, vaan opettaa miten elää sitten kun pääsevät kokeilemaan omia siipiään. Täällä moni lapsi ja nuori on aivan peukalo keskellä kämmentä, koska keskiluokasta eteenpäin perheissä on lähes aina vähintään yksi kotiapulainen, usein myös puutarhuri ja handyman, jotka hoitavat kaiken mahdollisen kotona… Haluaisin myös viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, ihan vaikka vain kotona hengaten. Illallinen samassa pöydässä mahdollisimman usein ja lasten kasvaessa vaikka joku sarja, mitä yhdessä katsoisimme tai lautapeli jota pelattaisiin, ihan mitä vain. Muistan, että vastaavat muistot omasta lapsuudesta ovat niitä parhaita ja kuinka paljon nautti, kun koko perhe oli koolla ja oli joku koko sakin yhteinen juttu.
5. Opettaa lapseni näkemään kauneutta itsessä ja muissa
Yksi asia, joka on myös vain vahvistunut eläessäni latinalaisamerikkalaisessa kulttuurissa on, että haluan lapsieni kokevan olevansa kauniita ja rakastettuja juuri sellaisina kuin ovat. Ei ole tarvetta olla laihempi, voimakkaampi, vaaleampi, pidempi tai mitä lie. Yhteiskunnan paineet vaihtuvat muodin mukaan, mutta voi vitsit miten välttää niiden painetta lapsiin? Suomessa mielestäni ulkonäköpaineet ovat vielä käsiteltävissä, koko ajan kuitenkin kasvamassa! Mutta täällä lähes kaikki tuttuni (lähinnä naiset) ovat leikkauttaneet jotain kropastaan ennen 25v juhliaan (yleisin nenä, rinnat ja takamus), rasvaimu on myös monelle ihan kausittainen homma ja vatsalaukun pienennys keino pystyä jatkamaan epäterveellistä ruokavaliota, mutta pienemmissä annoksissa. Moni kaverini äiti (!) huomauttelee lastensa painonnoususta, pienistä rinnoista ja milloin mistäkin. Yleisesti ulkonäköön vain kiinnitetään mieletön määrä huomiota, rahaa ja huolta. Niin miehet kuin naisetkin.
Siinä päällimmäiset asiat, joita olen miettinyt jo ennen raskautta ja jota on tullut mieleen verratessa omaa kulttuuriani täkäläiseen. Onko teillä ollut aina tiedossa joitain periaatteita ja onko joitakin asioita tullut lisää tai vahvistunut esim. jos vertaa puolison perheeseen?
Kasvatusajatukset lähtivät oikeastaan käyntiin muutama päivä sitten, kun katsoin Brené Brownin ted talkin ”The power of vulnerability”, jossa hän kertoo kuinka käytännössä kaikki haemme elämässä jonkinlaista yhteyttä toisiin ihmisiin. Hän jakaa ihmiset niihin joilla on rohkeutta olla epätäydellisiä, jotka ovat myötätuntoisia ja hyväksyvät elämän ja itsensä haavoittuvaisuuden ja niihin jotka kyseenalaistavat jatkuvasti, ovatko he tarpeeksi sellaisina kuin ovat ja joilla on siksi vaikeuksia luoda todellisia yhteyksiä muihin ihmisiin. Vanhempien tehtävä ja velvollisuus oli hänen mukaansa lyhennettynä saada lapsensa tuntemaan, että he ovat aina rakkauden arvoisia epätäydellisyyksistä huolimatta, koska kaikki olemme epätäydellisiä ja korostaa haavoittuvaisuuden olevan tärkeä osa elämää. Tutkimuksensa tuloksiin perustuen Brown tiivisti onnellisen ihmisen ainekset seuraavaan: Antaa muiden nähdä itsensä sellaisena kuin todella on, rakastaa koko sydämmellä vaikka ikinä ei ole takuita, ettei sydäntä särjetä, harjoittaa kiitollisuutta ja iloa, ja ennen kaikkea uskoa, että ”minä olen tarpeeksi”.
Koko puhe täällä, suosittelen!