Fiestaa kun toivoisi vain siestaa

Meksikossa perhe käsittää paljon isomman piirin kuin Suomessa. Meidän ydinporukkaan kuuluu n. 25 ihmistä, jotka kutsutaan aina kaikkiin menoihin.  Ja menoja riittää, pelkästään syntymäpäiväjuhlia osuu kuukauteen keskimäärin kahdet. Niiden lisäksi maan omat merkkipäivät ja pyhät. Koska oma perheeni ei asu täällä, on sakki suhteellisen pieni moniin muihin paikallisiin pareihin verrattuna. Meillä piiriin kuuluu siis puolisoni vanhemmat, vanhempien sisarukset ja heidän perheensä puolisoineen, vanhempien parhaat ystävät puolisoineen sekä puolisoni veli & veljen vaimo perheineen.

Perheen rooli on tunnetusti latinalaisissa kulttuureissa iso. Mielipiteitä riittää ja ne tuodaan aina esille, vaikka tuntuisi kuinka henkilökohtaiselta. Vierailuista ei ikinä ilmoiteta etukäteen, vaan ovelle vain koputetaan (mikäli se on lukossa eikä omaa avainta ole mukana, muuten marssitaan vain sisään). Toisaalta myös tuki on valtava sitä tarvittaessa. Perheenjäsenen sairastuessa sairaspedin vierellä istuu aina joku. 25 ihmiseen mahtuu myös asiantuntijaa monelta eri alalta, joten neuvoa saa milloin mihinkin ongelmaan. Yksi puolisoni sedistä on arkkitehti ja suunnittelee tällä hetkellä tulevaa taloamme, toinen sedistä on tuomari jolle voi aina soittaa lakiongelmien kanssa jne. Oletan suuren perheen merkityksen olevan tärkeämpi myös sen takia, että täällä valtio ei juuri tue kansalaista. Ei ole työttömyysturvia, äitiysrahaa, lapsilisiä, opintotukea ja montaa muuta asiaa joka suomalaiselle on itsestäänselvyys. Sanonta onkin, että jos jotain sattuu poliisille soitetaan viimeisenä. Luottamus valtioon ja sen tarjoamiin palveluihin on todella vähäinen. Siksi asiassa kuin asiassa tuki löytyy perheestä.  

Oma perheeni Suomessa on myös tiivis, vanhempieni koti on edelleen tukikohta jossa oma huone odottaa ja johon kokoonnumme kaikki sisarukset perheineen aina kun vain mahdollista. Soittelemme, viestittelemme ja sähköpostittelemme jatkuvasti. Mutta silti perhe on juuri se, ydinperhe, omat sisarukset, vanhemmat ja isovanhemmat.

Olen aina nauttinut omasta rauhasta, hiljaisuus ja mitään tekemättömyys ei ahdista. Kasvoin alle 10 000 asukkaan kaupungissa, joten totuimme viettämään paljon aikaa kotona kaupungilla pyörimisen sijaan. Keskiverto meksikolainen nauttii sen sijaan nimenomaan ihmispaljoudesta ja juhlista, vapaa-aikana etsitään usein mitä tahansa tekemistä kodin ulkopuolelta ja mieluiten isossa porukassa. Pitkät työpäivät ja stressi puretaan hauskanpidolla.

Aluksi tänne muutettuani yhteiset juhlat ja tapaamiset koko perheen kanssa tuntuivat raskailta. Vaikka puhunkin kieltä hyvin, silti mukana pysyminen käy vaikeaksi, kun kaikki huutavat samaan aikaan. Huomasin kääntäväni off-vivun päälle ja reagoivani vasta sitten, kun kuulin oman nimeni, muuten pysyttelin omissa mietteissäni. Nykyään olen jo paremmin kärryillä ja mukana jutuissa hyvin koko alkuillan, mutta painun pehkuihin yleensä jo aamuyöstä, usein niin, että käyn käyttämässä koirat pissalla ja jään sille reissulle (juhlimme useimmiten täällä meidän kotonamme, koska puutarha on sopivan iso koko sakille). Muu perhe valvoo aina aamuviiteen asti, osa jää nukkumaan sohvallemme ja jatkaa matkaa vasta aamulla. 

Nyt raskaana juhlissa jaksaminen on ollut erityisen vaikeaa, koska viimeiset kolme viikkoa vaivana on ollut voimakas pahoinvointi lähes koko ajan ja tietysti normaalia kovempi väsymys. Yritän syödä vähän muiden tyrkyttäessä ja pitää keskustelua yllä suht normaalilla naamalla. Toistaiseksi olen välttänyt alkoholin juomisen ihan vain sanomalla ”ei kiitos”. En tiedä kuinka moni on jo alkanut epäilemään. Aiemmin ajattelin, että raskauden piilottamiseen alussa ei vaadita muuta kuin löysä paita, kuinka väärässä olinkaan. Juhlia on viimeisen kk ajan ollut kahdet viikossa ja juuri sain kuulla, että seuraavat pippalot ovat huomenna. Ei voisi vähempää huvittaa. 

Puolisoni ensireaktio oli kertoa kaikille heti testin näyttäessä plussaa, mutta minä hankaan vieläkin vastaan. Koska tuplaraskaus on riskiraskaus haluaisin pitkittää kertomista vähintään viikolle 10, mieluiten viikolle 12 asti. Tällä hetkellä mennään viikolla 8. Ensimmäisestä ultrasta on nyt kaksi viikkoa ja puolisoni kysyy joka toinen päivä, että niin koskas me kerrotaan muille. Hinku on siis kova. Minua ei pelota vain se, että menetämme vauvan tai vauvat ja juhlinta on ennenaikaista, vaan myös perheen puuttuminen raskauteen. Tulen juttuun koko perheen kanssa hyvin, mutta tyylin tuntien huolehdin jo etukäteen, että kaikki ovat tyrkyttämässä neuvojaan, kauhukertomuksiaan raskauksista, mielipiteitään nimistä, synnytyksestä ja kaikesta mahdollisesta heti ensihetkistä asti. Puolisoni vakuutti jo, että neuvoo tätejään himmaamaan kotivisiittejä ja sanoo minun tarvitsevan nyt enemmän lepoa ja rauhaa. Toisaalta apu ja neuvot ovat aina tarpeeseen, mutta niiden tullessa pyytämättä ja liian kärkkäästi pelkään hermojeni menevän. 

Toivottavasti ennakkoon huolehtiminen on aivan turhaa ja odotusaika muuttuu paljon lepposaimmaksi suvun tiedettyä asiasta! Omalle perheelleni kertominen jännittää myös jonkun verran, mutta aivan eri tavalla. Lähinnä vain odotan, että saa lopettaa tämän salailun ja kertoa äidille ihan suoraan, että nyt on paha olla, kun kysyy kuulumisia. Äidin tsemppaukset on parhaat tsemppaukset. :) 

suhteet oma-elama raskaus-ja-synnytys