H-hetki lähenee

Tänään alkaakin jo rv 34. Hyvä me! Kyllä on aika hurahtanut varsinkin näin loppupuolella. Olimme alkuviikosta lääkärillä, joka tarkastuksen jälkeen totesi, että synnytys käynnistetään sitten viikolla 36. MITÄ!?! Vähän nousi jo kyyneleet silmiin, ja puolisokin yllättyi, kun olin vain hokenut oman uskon mukaan käynnistyksen olevan vasta viikolla 38. Sillä hetkellä ero tuntui valtavalta. Kuulemma käynnistetään aikaisemmin, koska vauvoilla on yhteinen istukka ja tilastollisesti näiden viikkojen jälkeen se voi alkaa aiheuttaa ongelmia (en kysynyt oman mielenrauhan vuoksi mitä ongelmia). Nyökkäiltiin hermostuneena.

Ultrassa kaikki näytti hyvältä, nyt varmistui, että A vauva oli kääntynyt raivotarjontaan, ja vaikka B olikin siellä vielä vähän miten sattuu niin suositteli alatiesynnytystä. Vähän siitä juteltiin, toin esille pelot ja murheet ja lääkäri sanoi vain, että eihän he tietenkään ketään pakota synnyttämään alakautta, mutta tässä tapauksessa vilpittömästi sitä suosittelee, koska olisi parempi vauvojen keuhkoille, varsinkin kun syntyy nyt vähän etukäteen, ja kyseessä on pienet vauvat. Lähtiessä sain kortisonipiikin, joka auttaa kypsyttämään vauvojen keuhkoja. 

Kyllä alkoi tuntua astetta todellisemmalta.

Seuraavana aamuna koin ensimmäiset kipeät supistukset, tähän asti vain ollut ajoittaista kovettumista. Ensin ihmettelin aamupalalla itsekseni, että tulipa outo alaselkäkipu… Puolen tunnin päästä seuraava ja vielä kolmas. Soitin synnärille, aloitin ihan rauhallisesti ja luettelin kaikki faktat kätilön tietoon kunnes aloin itkemään. Kätilö voivotteli, että ottaako noin kipeää ja nyyhkytyksien läpi sain änkytettyä, että ei, mutta kun jännittää niin. Juteltiin ja neuvoi menemään neuvolaan kuuntelemaan sykkeet ja seurailemaan vointia, kuulosti kuulemma aivan asiaan kuuluvalta, että näillä viikoilla ja kohdun ollessa niin suuri jo jotain tuntuukin, mutta ei tarkoita, että pitäisi välttämättä lähteä sairaalaan ajamaan, vaikka kuulemma aina saa tulla jos siltä tuntuu. Neuvolassa sydänäänet oli hyvät ja vauvat liikkuivat, niin päädyttiin vain jäämään rauhallisin mielin kotiin ja käymään vasta sitten sairaalassa jos väli tihenee, tulee vuotoja jne. Ja kyllähän tämänkin olen kuullut ja lukenut sata kertaa! Mutta niin se vain järkeväkin ihminen voi seota, kun tuntee ensimmäisen kerran synnytyksen lähestymisestä merkkejä. Ja tietenkään puolisolla ei ollut kännykkä mukana töissä, tästä eteenpäin ei toivottavasti enää unohdu.

Eilen perhevalmennuksessa katsotusta synnytysvideosta tuli jotenkin vähän rauhallisempi mieli. Tottahan se on, että siellä on mukana semmoinen ammattilaisten tiimi, että ei paljon paremmin voisi olla. Eikä voi muuta kuin luottaa, että kaikki yrittää siellä parhaansa minun ja vauvojen puolesta. Yritän keskittyä siihen, että en menisi aivan hysteeriseksi (kuten esim. hammaslääkärissä), kuuntelisin omaa kroppaa (kuulemma sekin kertoo paljon), enkä sen kummemmin suunnittele, kun synnytyksessä kuin synnytyksessä voi tosiaan tapahtua ihan mitä vain. Kaikki mahdolliset kivunlievitykset toivon, ja sanon, että selittäisi kaiken mitä tekee ja mitä tapahtuu, koska koen sen aina auttavan pelkoihini. Näillä eväillä. Ja onneksi puoliso matkassa tukena ja turvana, kyllä se vaan tuo sitä jo pelkällä läsnäolollaan, positiivisella asenteella, rakkaudella ja tulevan isän innolla.

Vikat pari viikkoa enää vain me kaks ja koirat! En mää taida vieläkään oikein uskoa 😀