Olen asunut Meksikossa nyt hieman yli vuoden. Ikävä takaisin Suomeen ei ole missään vaiheessa kadonnut. Luulen, että suurin tekijä on etten viihdy itse kaupungissa, kyse ei ole maassa, ja se, etten vieläkään ole löytänyt ystäviä joiden kanssa juttu ja ajatukset luistaisivat samalla lailla kuin vanhojen ystävien kanssa. Samat tekijäthän vaikuttavat viihtyvyyteen maasta riippumatta, näin voisi myös olla Suomessa, jos töiden perässä muuttaisin uudelle paikalle.

Olen huomannut ikävöiväni ihmisten lisäksi eniten luontoa, raikasta ilmaa, sadetta, puissa tuulessa havisevia lehtiä (kaktukset eivät havise…) ja vuodenaikojen eroja. Täällä viihtymistäni sakottaa eniten kuumuus, kuivuus ja saasteet. Toisaalta myös pidän täällä monesta asiasta, mm. iloisista ja ystävällisistä ihmisistä, kaikesta ruoasta, musiikista, edullisista kauneuspalveluista ja lähellä olevista matkakohteista (rannikko tai viinilaakso). Mutta pitämäni asiat löytyisivät myös muista kaupungeista, siksi suunnittelemmekin muuttoa Meksikon isoimmalle viinialueelle Valle de Guadalupen laaksoon muutaman tunnin matkan päähän, toivottavasti jo lasten synnyttä saamme asustella siellä nauttien maisemista, rauhasta ja puhtaasta ilmasta.

Luin jostakin, että kukaan ei ole niin suomalainen kuin ulkosuomalainen, ja ainakin omalla kohdallani tämä on edelleen totta. Olen ollut vaihdossa vuoden verran lukiosta ja toisen kerran yliopistosta. Ulkomailla asuminen ja sinne sopeutuminen ei siis sinänsä ole uutta ja pelottavaa, mutta ulkomailla oltujen vuosien myötä minulle on käynyt selvemmäksi kotimaan rakkaus ja sinne kaipuu. Ikävää takaisin on myös vahvistanut eri asioiden arvostus, nyt kaipaan turvallisuutta, luotettavia ja rehellisiä ihmisiä, luontoa ja puhdasta kraanavettä, enää ykkössijalla ei ole parhaat ja kauiten kestävät bileet 😉 Tai ehkä en vain ole löytänyt sitä unelmieni kaupunkia/maata, johon rakastua ja jäädä, taakse enempää katsomatta. Mutta miten sitä kaipasikaan maailmalle teininä! 

Nyt asun miljoonan asukkaan ”pienessä” aavikkokaupungissa jossa mitataan vuosittain maan lämpötilaennätyksiä. Kesän kolmena kuumimpana kuukautena lämpötila ei laske edes illalla alle 40asteen. Kuumimmat päivät elokuussa menevät yli 50. Ilmaston vuoksi kaupunki on täysin rakennettu autoilijoille, kukaan ei kävele eikä julkiset bussit (muita julkisia kulkuvälineitä ei ole) juuri toimi. Jokaisen talon pihassa on vähintään 3 autoa, meilläkin on, vaikka ollaankin kaksistaan. Suurin osa liikkeistä tarjoaa drive-in vaihtoehdon, mm. monet apteekit, kioskit, jätskipaikat ja olutbaarit. Ilmasto on otettu todella huomioon palveluissa, joskus mietin, että jopa paremmin kuin Suomessa kylmyys: autosta ei tarvitse nousta tankkaamaan, ojennat vain maksun työntekijälle, kaukolämmityksen sijaan autoihin voi asentaa viilennyksen, talossamme ei ole huonetta ilman ilmalämpöpumppua viilentämässä, pihalla olevilla vahtikoirillammekin on ilmastoitu koppi, josta kesäisin ulos pilkistää välillä vain kirsu.

Mikä sitten saa ihmiset jäämään tänne karuun kaupunkiin, jos muutaman tunnin päässä on jo kauniit kallioiset rannikot ja 15astetta viileämpi kesä? Työmahdollisuudet ja läheisyys USA:han. Rajan ylitämme viikoittain, käymme usein pelkästään ruokaostoksillakin toisella puolella. Täällä suurin osa, joilla on työn puolesta hyvä vakuutus, laajentavat vakuutuksen myös koskemaan USA:n palveluita ja käyvät esim. synnyttämässä siellä, jotta lapsella olisi kaksoiskansalaisuus ja mahdollisuus parempaan tulevaisuuteen. Lähimmässä kaupungissa rajan ylitettyä kaikki puhuvat espanjaa, täällä tosiaan tuntee, että elää kahden maan rajalla jossa muutos on häilyvä yhdestä toiseen. 

Miksi sitten muutin tänne? Valmistuin opinnoistani viime vuoden keväällä, joten ajattelin, että nyt jos joskus on hyvä rako lähteä kokeilemaan yhdessä asumista Meksikoon. Mietin, että osaan jo kielen hyvin, joten sopeutuminen olisi paljon helpompaa kuin puolisoni suomen kielen opettelu ja töiden saanti siellä. Puolisollani oli jo silloin oma yritys, joten ajattelin myös, että järkevämpi minun muuttaa sinne kuin toisinpäin. En tiedä oliko lopulta oikea päätös, puolisoni olisi kyllä ollut valmis Suomeen muuttamaan ja vielä ihan iloisin mielin. Jotenkin mielessäni kummitteli vain suomalaisten ulkomaalaisvastaisuus ja kielen oppimisen vaikeus, ja kuinka ehkä jopa useamman vuoden mies olisi joutunut olemaan vähän tyhjän panttina siihen asti, että löytäisi töitä… Ehkä nyt päättäisimme toisin. Olen huomannut Suomen vierailuillamme, että hän on aina tilanteesta ja seurasta riippumatta kuin kala vedessä, joten tulevaisuuden muutto Suomeen ei huoleta enää lainkaan. 

Onko täällä muita koti-ikävästä kärsiviä, Suomessa tai muualla, ja miten saatte mielen virkistymään ikävän iskiessä?