Siitä se lähti.

Lauantaiaamuna soitettiin synnärin ovikelloa ja meidät toivotettiin tervetulleeksi. Osastolla oli hiljaista ja rauhallista. Kätilö ohjasi käyrille ja samalla tarkastettiin muutkin tiedot ja printattiin minulle ranneke. Apua mikä jännitys. Mies nukahti jo siinä hetkessä ensimmäistä kertaa tuoliin. 

Tässä sykkeet suht perusluokkaa molemmilla, mutta usein B:llä vielä laukkaa 180 kun mahtuu vielä siellä potkimaan paremmin kuin veljensä. 

Tästä kätilö ohjasi huoneeseen ja neuvoi odottelemaan ihan rauhassa, että seuraava kätilö tulee kellonlyömällä tuomaan ensimmäistä annosta käynnistämispillereistä. Asetuttiin kodiksi, koska huoneessani ei ole ketään muuta (kuulemma yrittävät näin toimia monikkosynnytyksissä ja vautsi tuntuu kyllä luksukselta). Pian uusi kätilö tulikin esittäytymään ja antoi ensimmäisen annoksen cytotecia. Jäin sängylle jännittyneenä odottamaan seurauksia. 

Sain pitää omat vaatteet päällä ja olla ihan rauhassa, lähteä kävelemään lähinnä sairaalan sisällä, koska melkein joka tunniksi oli ohjelmaa (verinäyte, käyrittely, seuraava pilleri, ruokailu jne.). Vatsa kovettui tiheään tahtiin ja välillä tuntuikin supistuksia, mutta vielä kovien menkkakipujen kaltaisia, joten ei hätää. Kävin tyytyväisenä syömässä kun kuulutus kävi ja katseltiin miehen kanssa hauskimpia kotivideoita. Illalla kahdeksan aikaan mies lähti yöpaikkaansa aivan tähän sairaalan lähelle serkkuni kämppään ja minä jäin vielä käyrille. Supistukset eivät olleet kovia, mutta juuri sen verran kiusaa etten saanut unta, joten kahden aikaan yöllä pyysin paracetamolin kuten neuvottiin ja loppuyö meni ihan ok. Aamulla kuudelta taas uusi tupla-annos cytotecia ja jännittämään. 

Lääkäri ennusti perjantaina homman kestävän ainakin kolme päivää, sen jälkeen arvioidaan tilanne uudelleen mikäli edistystä ei tapahdu. Yritän olla turhaa miettimättä ja nauttia, kun vielä ei satu niin kauheasti, että ehtii arvostaa tätä ainutlaatuisa sairaalavisiittiä. Tänään vaihdoinkin jo sairaalamekon päälle, ne valuvat tuubisukat ja mummoalkkarit, pääsee vielä vähän enemmän tunnelmaan.

Otin mukaan omat tohvelit piristämään mieltä. 

Kaikki kätilöt ovat olleet todella ystävällisiä ja tukevia (reilun vuorokauden sisällä osunut jo neljä), huone on mukava ja tilava, suihkussa ihana lotrata ja laittaa sairaalan puhtaat vaatteet päälle. Joku muu tekee ruoan, siivoa, pesee pyykit ja huolehtii vauvoista. Vielä ainakaan ei ahdista yhtään täällä olo. Välillä syön pienessä kahvihuoneessa ja siellä näkee muita käynnistettäviä supistusten kourissa, toisia pelaamassa korttia koska mitään ei vielä tunnu ja sitten ne onnekkaat joilla on jo urakka takana ja pieni käärö sängyssä pöydän vieressä. On tämä aivan oma maailmansa.

Vielä urakka jatkuu, rehellisesti sanottuna toivon, ettei käynnistyisikään ja pitäisi leikata. Ei varmaan se yleisin toive, mutta olen edelleen niin kipupelkoinen, vaikka täällä onkin alusta asti kyllä tuntunut, että hyvää huolta pidetään ja hienosti hoidetaan… Ei auta kuin hyväksyä, että ei ole homma omissa käsissä, joten tulee mitä on tullakseen. 

Olen huomannut, että monelle taas tämä käynnistys on se kauhein mahdollinen asia, ja voin kyllä sanoa tähän astisella kokemuksella, että ei tämä niin kauheaa ole. Minua ainakin helpottaa, että ainakin nyt seurataan todella tiuhaan miten vauvat voi ja ollaan koko ajan turvallisen lähellä apua (asun 80km päässä sairaalasta), kivunlievitykset ehtii saada mieluiset kunhan pyytää. Joillakin toki lääkkeet vaikuttavat heti todella voimakkaasti ja varmaan tuntuu, ettei kroppa meinaa pysyä mukana, mutta usein myös näin, että pikkuhiljaa kypsytellään tulevaan.  

Voi olla, että seuraavassa päivityksessä jo kuvailen uusia kipuja ja vauvojen tuloa maailmaan. Tai sitten seuraavan päivän netflix satoa 🙂