Miten ihmiset oikein selviää ihmisten kasvatuksesta?
Minähän en lasten kasvatuksesta tiedä yhtään mitään. Siksi se ehkä hirvittääkin. Olen tietoisesti jättänyt lukematta suuria määriä asiasta, vaan ajattelin, että vaikka olenkin välillä kauhusta jäykkänä tätä ajatellessa, asiat kuitenkin lutviutuisi omalla painollaan ja omalla maalaisjärjellä. Joistakin päälinjoista ollaan mielestäni puolisoni kanssa puhuttu ja minä olen tehnyt selväksi mm. etten suostu mihinkään fyysiseen kuritukseen (joka on mm. Meksikossa vielä ihan normi), minullekin on asiat mennyt kalloon muuta kautta, joten oletan sen olevan mahdollista. Samoin haluaisin jollain tavalla korostaa (tai ainakin pidän tärkeänä) empaattisuutta ja oma-aloitteisuutta. Ajattelen, että nehän vaikutta moneen hyvään juttuun. Puolisoni taas on oppinut varmasti jo pienestä, että elämässä pääsee eteenpäin kun uskaltaa kokeilla ja tehdä töitä sen eteen heti luovuttamatta tai lannistumatta. Se on yksi hänessä ihailemiani asioita ja varmasti hän sen myös opettaa lapsillemme. Mutta nämä jutut oletan tulevan aika luontevasti, jos tavallaan me jo yksilöinä olemme tälläisiä… Eli ei tässä mikään kasvatusmetodi ole käytössä, vaan ihan vaan me kaks.
Aiemmin minullakin oli aika kärkkäästi omat mielipiteeni jos minkäkinlaiseen kasvatustapaan, mutta tässä vaiheessa olen tajunnut, että ehkä ihan paras kuitenkin, että kukin tavallaan (ellei siis kaltoinkohtelusta ole kyse). Jokainen vanhempi löytäköön sen parhaaksi toimivan tavan itselleen ja lapsilleen, eihän sitä tiedä minkä temperamenttisia sieltä on tulossa! Turha siis kiveen hakata kaikkia käytäntöjä, suurempia linjoja on ehkä helpompi vedellä. Tämähän ei kuitenkaan estä sitä, etteikö sisäisesti pyörittelisi silmiään tai huokailisi ihastuksesta toisten lapsille. Ja kait googlettelen sitten viimeistään vimmatusti jos ja kun ongelmia ilmenee.
Silti, vaikka olen muka yrittänyt olla stressaamatta, niin kyllähän se jännittää. Siis ihan alkuviikoista asti mietityttää moni asia… En esim. haluaisi perhepetiä (apua saako tätä sanoa nykyään ääneen?), koska puolisoni on super sikeä ja levoton nukkuja + koska kaksi vauvaa. Toisaalta meillähän on jo tällä hetkellä käytössä perhepeti koirien kanssa 😀 Nekin pitää vissiin nyt kuitenkin häätää pois sängystä kaiken varuulta… (onkos muita koiranomistajia, miten on sujunut?) Eli voi hyvin olla, että pian sahataan meidänkin ikean pinnasängystä yhtä laitaa alemmas ja pidetään vauvat mun puolella vieressä. Tällä hetkellä kuitenkin toivoisin että ei. Jos sitten saisi nopeammin makkarin taas ihan kahden ihmisen tilaksi, jahka vauvat kasvavat.
Perhepedin jälkeen kauhistuttaa oikeastaan koko skenaario: kaksospojat. Ääk. Ensinnäkin, kaksi samaan aikaan (?!?! en ole vieläkään päässyt tästä yli näköjään) ja sitten vielä pojat. Kaikki ovat ainakin varoitelleet, että kaksoset ovat niitä pahimpia (ja toki myös toisissa asioissa parhaimpia <3), kun tukevat toisiaan hyvässä ja pahassa, eli kaikki temput opitaan nopeammin ja toista autetaan tekemään ties mitä jäyniä. Samoin usein vallitseva, ja itseenkin tarttunut käsitys siitä, että pojat ovat aina villejä ja rajuja tuo omasta mielestäni ekstrahaastetta verrattaen siihen, että olisi ollut tytöt. En ole kärsivällinen ihminen ollenkaan, joten pelottaa, että koko ajan pimahtelen ja haluan hermolomaa tai taaperoikään päästäessä mietitään jo avioeroa. Päässä siis pyörii lähinnä worst case scenario-ajatukset.
Jonkun verran ollaan tässä myös katsottu lähipiirin kasvatusta ja naurettu molemmat, että toivottavasti ei sit ainakaan tuu tuommosta ja tuommosta… mutta heti perään todetaan, että tulee luultavasti vielä pahemmat, ja hermostunutta naurua päälle.
Miten te muut ootte näitä juttuja oikein pyöritellyt, ja onko kokeneemmilla vinkkejä?
