Nyt raskausviikolla 29 on todella alkanut kypsyttämään oma olo. Oma kömpelyys ärsyttää, tuntuu, että kaikki tavarat tippuu käsistä ja jos lattialle asti menee niin sinne saa jäädäkin kunnes tulee joku auttaja. Puuskutan jo kun juon lasin vettä (?!), kävelen portaat yläkertaan tai ihan vaan autoon menossa ja turvavyön laitossa. Sukat on jo todella vaikea laittaa, eilen mies leikkasi ja lakkasi varpaankynnet, kun ei vain taivu. Oli kyllä ihanaa, vielä vähän hierontaa päälle, koska jalat ja nilkat ovat turvonneet tässä viime viikon aikana. Paino ei ole juuri noussut, eikä mahanympärys viikkoon kasvanut mutta vauvojen liikkeet ovat muuttuneet potkuista muljahduksiin, joka aiheuttaa sen, että välillä vatsa on yhtä ylämäki/alamäki-kumpua päistä ja pyllyistä. 

Mutta kaikista ärsyttävimpiä ovat yöt. Pissalle herään keskimäärin 4kertaa. Se on vielä ihan ok, koska ilmeisesti hormonit tekevät myös sen, että selviän hyvin vähemmilläkin yöunilla enkä ole samanlainen känkkäränkkä aamuisin kuin ennen. Mutta kurjinta on kääntyminen öisin sängyssä, jota pitää tehdä usein selkäkivun vuoksi. En tiedä onko teillä muilla vastaavaa, mutta siis joinakin öinä kääntymiset on todella kivuliaita! Eikä vaan selän takia, vaan oman vatsan. Voisiko olla niin, että siellä mylläävät vauvat painelevat mun sisuksia sen verran, että suolet ym. on kovilla? Yleensä otan apua rautaisesta sängynpäädystä takaa ja saan pöngerrettyä itseni ensin selälleni ja siitä toiselle kyljelle. Auts.

Silti jokaisesta muljahduksesta ja potkusta on myös samalla helpottunut, antaahan ne jonkun merkin siitä, että hyvin voidaan ainakin siellä sisällä. Muistutan myös itselleni, että ei saisi liikaa valittaa saati mököttää, koska saadaan pian maailmaan kaksi pientä uutta tyyppiä (älyttömän jännää!) ja mulla on ihana mies joka kyllä hoitaa ja auttaa ihan kaikessa, plus lisäksi perhe tukena. Eikä tässä vielä olo olekaan saanut yliotetta, vaan suurimmaksi osaksi kuitenkin hymyilyttää ja naurattaa vaivat ja oma ähellys. Silti väsymyksen mennessä tarpeeksi pitkälle on itku tullut jo muutaman kerran tällä viikolla ihan vain siksi. Esim. torstainen Ikean reissu alkoi ihan hyvillä mielin lihapullia syödessä, mutta vaihtui itkunsekaiseksi painajaiseksi kun päästiin alakerran osioon.

Tiistaina mennään taas äitiyspolille tarkistamaan miten tyypit voi ja kuinka päin siellä ollaan, en osaa yhtään itse sanoa! Tällä kertaa haluan kysellä enemmän tulevasta synnytyksestä, joka on tähän asti jäänyt kunnolla puhumatta. Neuvolassa sanottiin, että yleensä ensisynnyttäjillä joilla on kaksoset tulossa suositellaankin jopa keisarinleikkausta, mutta taas lääkäri totesi ekalla käynnillä tiukasti, että lähtökohtaisesti aina alatiesynnytys. Jos jotain olen oppinut tämän raskauden aikana on se se, että en kommentoi mitenkään muuten kuin tukevasti ja kauniisti tulevia muita äitejä, enkä jakele saati tyrkytä pyytämättä omia neuvoja varsinkaan jos en ole vastaavassa tilanteessa itse ollut. Tuntui nimittäin kummalliselta se, että kun kerroin ystävälleni (kaikki lapsettomia) lääkärin sanoman ja he kiivaasti kaikki sanoivat, että ehdottomasti alatiesynnytys, koska se on aina parempi (?!) Anteeksi, mutta kukas ne lapset puskee itsestään ulos ja kenen kroppa tässä on kyseessä? Itseä synnytys suoraan sanottuna pelottaa, ja ensimmäisiä ajatuksia jotka tulivat mieleen kun saimme tietää odottavamme kahta olikin, että miten saa ne ulos itsestäni? Tottakai sitä käy mielessä, että miten sen jaksaa itse, kun ei ikinä ole vastaavaa kokonut ja myös, miten vauvat sen jaksavat ja joudutaanko joka tapauksessa hätäsektioon jos minulta tai vauvoilta loppuu voimat.

En ole ikinä ollut alatiesynnytyksen kiivas puolustaja, vaikka koen sen olevan toki se ns. luotaisempi vaihtoehto ja varmasti suurimmassa osassa aivan älyttömän hieno ja voimaannuttava kokemus. Olin myös aina aiemmin ajatellut, että haluaisin sen kokea -kun kyseessä on yksi vauva. Keisarinleikkaus, tai sektioksi sitä kai nykyään sanotaan, on mielestäni ihan yhtä ok vaihtoehto jos äiti niin haluaa, puhumattakaan jos sen todetaan olevan vauvalle parempi. Yleisesti siis, ihan kuinka vain parhaaksi nähdään ja äiti kokee asian, sehän sen lapsen maailmaan tuo joka tapauksessa.

Tuntemukset tästä vaihtelevat vielä päivittäin, siksikin olisi kiva saada puhua tästä ymmärtävän lääkärin kanssa. Salaa taidan toivoa, että lääkärit toteaisivat sektion olevan ainut tai parempi vaihtoehto, jolloin valinta ei jäisi minun kontolleni, saati, että pitäisi jotenkin suostutella saamaan sektio ja pelätä huono äiti -tuntemuksia jo ennen varsinaista äitiyttä.

Ymmärrän, että valtavaa hätää ei ole, koska kävi miten kävi salissa on todella osaava henkilökunta paikalla auttamassa ja mies vierellä tsemppaamassa. Mistä te olette saaneet apua omiin epäilyksiin ja miten on ohjattu sairaalassa/neuvolassa?