Toipumista
Yksi googletelluimpia juttuja itsellä oli loppuraskaudesta synnytyksen lisäksi siitä toipuminen. Janosin kuvia ja tietoa mistä kaikesta toivun ja millä aikataululla. Ehkä etsin siitäkin tiedosta jotain lohdutusta ja varmuutta niin uuteen ja epävarmaan asiaan. Koko raskaus on mitä mullistavin juttu omalle keholle, luonnollisesti myös sen jälkeinen aika, ja välillä on vaikea hyväksyä että oma kontrolli itsestä on todella rajallinen.
Synnytyksessä, toipumisessa, vauva-arjessa ja kaikessa tässä on kokemukset niin yksilöllisiä, että mahdoton sanoa miten kenelläkin menee. Kuitenkin, minua ainakin auttoi lukea mahdollisimman monia erilaisia kokemuksia ja ymmärtää, että kaikesta sitä voi selvitä voittajana ja asiaan kuin asiaan on monta ratkaisua/hoitotapaa, eikä ole yhtä ainoata oikeaa, kukin tavallaan.
Raskauden aikana itselle tuli 25kg, nämä kilomäärätkin ovat niin hurjan yksilöllisiä, että vähän edes turha mainita, mutta jos siitä on jollekin lohtua 😉 Sairaalaan jäi 12kg ja sen jälkeen en ole kotona nyt kuukauden aikana itseäni juuri punninnut. Vatsa pömpöttää ja muutenkin on vielä todella iso ja vieras olo omassa kropassa, mutta ei auta muu kuin luottaa siihen, että kyllä ne sieltä sulaa pois ajan kanssa ja kunhan tästä tokenee. Käytän tukevampia korkeavyötäröisiä alkkareita, niin on huomattavasti mukavampi olla. Raskauden aikana ostamani ”korsetti” tätä varten olikin epämukava koska on liian pitkä minun keskivartalolleni, muuten kyllä käyttäisin jo ihan selänkin tueksi. Vatsan lisäksi synnytyksen jälkeen myös lantio vaikuttaa levenneen aika paljon, koska raskauden aikana hyvin mahtuneet alkkarit jäävätkin puoleen väliin peppua 😀 Se todella yllätti. Vaikka sinänsä ihan järkeen käypää, koska lantion on tehtävä tilaa syntyville vauvoille.
Minulle tuli 2. asteen repeämä jonka parantumista hidasti todella paha turvotus. Ensimmäisen viikon tuntui, etten enää ikinä kävele, istu, nauti elämästä saati mistään intiimistä. Olo oli todella todella kipeä, turha sitä on kaunistella. Vessassa käynti kauhistutti ja tikkien repeäminen pelotti. Sairaalassa sain vahvempia kipulääkkeitä ja kotona jatkoin yli kaksi viikkoa burana+panadol 3x päivässä. Ensimmäinen viikko kotonakin meni usein itkiessä, kun en voinut istua pitelemään vauvoja vaan piti koko ajan seistä, joka tietenkin väsytti entisestään. Sängystä nouseminen oli todella suuri suoritus, samoin autoon meno. Mutta niin vaan siitäkin lähti paranemaan. Reilun kahden viikon jälkeen kävimme imetyspolilla Seinäjoella ja meille osui sama kätilö joka oli synnytyksessäkin. Visiitti kesti yli 2 tuntia ja saimme paljon neuvoja ja tukea! Samalla kätilö tarkasti alapään tilanteen ja helpotuksekseni totesi, että hyvältähän siellä näyttää. Muutama tikki oli vielä sulamatta, mutta niiden aukeamista ei tarvitsisi kuulemma enää pelätä. Vasta sen jälkeen tajusin kuinka paljon asia oli minua pelottanut ja huolettanut, kun autolle kävellessämme hymy oli korvissa asti –sain taas istua. Hoitona oli siis kipulääkkeet ja runsas suihkuttelu lämpimällä vedellä, tarvittaessa välillä jäisiä siteitä pöksyihin helpottamaan. Kuukauden jälkeen on jo suht normaali olo. Edelleenkään ei ole mielessä antaa miehen lähestyä sitä aluetta, mutta ajatus siitä tuntuu sentään mahdolliselta joskus tulevaisuudessa. Lantionpohjanlihaksia olen yrittänyt harjoittaa esim. aina suihkussa ollessa, jottei asia unohtuisi. Aluksi niitäkin oli vaikea tunnistaa uudelleen, mutta kyllä nekin sieltä taas löytyy!
Ensimmäiset viikot olo oli yleisesti kuin rekan alle jääneellä. Jokaista lihasta särki, olo oli heikko ja kipeä. Kunto on edelleen minulla toki onneton koska olin niin monta kuukautta jo liian iso jaksamaan yhtään mitään, mutta vaunulenkeillä ollaan jo käyty, siitä se lähtee. Välillä turhauttaa, mutta yritän muistuttaa itseäni olemaan kärsivällinen ja armollinen itselleni ja kropalleni, joka on kokenut ja selvinnyt niin perustavanlaatuisen mullistavasta asiasta.
Henkisestä toipumisesta sen verran, että ainakin itsellä vaikutti todella paljon ensimmäiset viikot se, että oli niin kipeä. En ollut osannut ajatella, että tulen sairaalasta takaisin vielä kömpelömpänä kuin mitä sinne lähdin. Ihan arkiset asiat vaativat hirveästi ponnisteluja, aikaa ja hampaan puremista. Sehän ketutti, itketti, väsytti ja vaikka mitä. Veti mielen todella matalaksi olla niin avuton, vaikka onneksi mies olikin ekat päivät kotonakin vielä ikään kuin äiti+isä ja omat vanhemmat auttoivat myös. Oma peilikuva vaikutti myös masentavan, vaikka siitäkin olin itseäni tsempannut etukäteen, että minä en sitten semmoista turhaa murehdi. Vaan kyllä sitä murehdin, eikä siihenkään auta kuin hengitellä syvään ja toistella mielessään kärsivällisyyttä.
Edessä siis vielä hyvä matka niin fyysistä kuin mielen toipumista koko tapahtumasta. Hormonit eivät tietenkään asiaa helpota, mutta kumppanin, perheen ja ystävien tuki kyllä. Yhdeksi parhaimmista avuista olen huomannut muiden synnyttäneiden naisten kanssa naurun kaikille mahdollisille vaivoille. Oli miten oli, jos tätä lukee joku synnyttävään menevä tai asiaa pohdiskeleva/toipumassa oleva nainen, niin ei hätää -kyllä siitä selviää, anna mielelle ja keholle aikaa, ota kaikki apu vastaan. <3