Nimeni on äiti

Nimeni on äiti. Tai siltä minusta aina välillä tuntuu. Olen 26-vuotias nuori nainen joka on kasvanut ja elänyt aina pääkaupunkimme kupeessa haaveillen uratykin ammatista, maineesta ja mammonasta. Mutta monen sattuman ja onnenkantamoisen kautta voi minut nykyään nähdä työntämässä lastenvaunuja pitkin Lopen hiekkateitä ja ottamassa selfieitä karvalehmien kanssa. Viimeisen kahden vuoden aikana elämässäni on tapahtunut niin suuria muutoksia, että niistä ja niiden jälkimainingeista kertomiseen tarvitaankin sitten kokonainen 
blogi.

Kaksi vuotta sitten päätin ruveta keskittymään enemmän siihen mitä itse haluan, kun mitä muut haluavat minulta. Sain päähäni lähteä puoleksi vuodeksi kiertämään Aasiaa ja ”etsimään itseäni” (sanonta mihin uraorjentoitunut äitini lisää aina nämä lainausmerkit). Lähdön lähestyessä tapasin kuitenkin ruskeasilmäisen komistuksen joka lumosi minut silmillään ja rakastuin palavasti. Kun koitti päivä jolloin Aasian koneeni olisi lähtenyt, en pystynyt lähtemään. Sen sijaan sinä iltana menimme kihloihin ja seuraavalla viikolla muutin virallisesti maalle. Lähes vuosi sitten koitti sitten se päivä kun sanoimme toisillemme tahdon ja heinäkuussa esikoisemme syntyi hieman ennenaikaisesti raskausmyrkytyksen takia. Milon syntymän ja tämä päivän väliin onkin sitten mahtunut paljon uuden opettelua, remonttia, koliikkia, loputonta väsymystä.. perus vauva-arkea. Tämän kaiken jälkeen olen taas palannut saman kysymyksen äärelle, mitä minä itse haluan?

Noh, minä haluan kirjoittaa. Pienestä pitäen olen rakastanut lukea ja kirjoittaa. Haaveilin joskus kustantajan työstä, sillä parasta mitä tiesin oli sukeltaa kirjan maailmaan ja unohtaa hetkeksi kaikki ympäriltä. Ajatella jos sitä saisi tehdä työkseen. Minulle oli kuitenkin tehty hyvin pienestä selväksi että uravaihtoehtoni oli suurin piirtein rajattu lääkärin, lakimiehen ja yritysjohtajan välille. Joten lukeminen jäi vapaa-ajalle ja täytin muistivihkoni runonpätkillä ja tietokoneen muistiot kirjan aluilla. Alotin teininä jopa ensimmäisen blogini, mutta sen salaaminen äidiltäni oli hankalaa ja niin sekin sitten jäi. 

Tavattuani mieheni ja odottaessani esikoistamme rupesin kuitenkin kyseenalaistamaan paljon enemmän opittuja tapoja ja normeja, sekä pohtimaan sitä mitä haluaisin lapselleni opettaa ja millaista esimerkkiä näyttää. Mieheni koki vieraana minulle lapsuudesta tutut hyvin tiukat säännöt ja käytöstavat, sekä teki alusta asti selväksi ettei haluaisi kasata lapsellemme samanlaisia vaatimuksia ja odotuksia mitä minulle oli lapsesta asti kasattu. Hän myös kysyi ja kysyy edelleenkin usein minulta, mitä minä tekisin jos ajattelisin vain itseäni enkä sitä mitä muut minusta ajattelevat tai jos en aina pyrkisi täydellisyyteen vaan joskus antaisin vaan asioiden mennä omalla painollaan? 

Jossain vaiheessa Milon syntymän jälkeen minusta alkoi tuntua siltä että olin vain äiti. Olin itsekin hieman tuudittautunut siihen ajatukseen, että nyt minulla olisi ammatti mitä kukaan ei voi viedä minulta pois ja nautin siitä. Jonkin ajan kuluttua se alkoi kuitenkin ärsyttämään. Ei äitiys vaan stereotypiat ja ihmisten muuttuneet asenteet minua kohtaan. Minä olin kadonnut ja tilalle oli tullut Milon äiti. Ristiäisissä minulle tultiin sanomaan ettei kyseinen ihminen ollut ikinä voinut kuvitella, että hankin lapsia, sillä olinhan niin keskittynyt uran luomiseen. Halusin huutaa takaisin että voinhan minä luoda uraa vaikka olen äiti! Sen sijaan nyökyttelin ja hymyilin. Mutta puolessa vuodessa kaikki uraani tai yritykseeni liittyvät kysymykset vaihtuivat vauvan kuulumisten kyselyihin ja huomasin itsekkin puhuvani ja ajattelevani lähes jatkuvasti vain vauvaa. Yhtenä päivänä mieheni kuitenkin kysyi, että jos ottaisin välillä hieman omaa aikaa niin mitä minä tekisin. Ennen kun edes ajattelin asiaa sen kummemmin, vastasin hänelle: ”Perustaisin blogin.”

Niin minä sitten perustin tämän. Blogin missä en halua olla pelkästään äiti, vaan haluan olla se aito minä joka liian usein jää muitten mielipiteitten ja omien pelkojen varjoon. Se aito minä on äiti, mutta  myös sisustaja, leipuri, ystävä ja vaimo. Haluan olla taas se iloinen, pirteä ja sosiaalinen minä, joka nauttii kirjoittamisesta ja lukemisesta ja ennen kaikkea ihmisten viihdyttämisestä. Haluan olla raadollisen rehellinen, välillä väsynyt ja välillä elämään ärsyyntynyt. Haluan kertoa ärsyttävistä anopeista, perhe-elämän ongelmista sekä omista kömmähdyksistä. Mutta myös huippuhetkistä.

 

Toivon että blogini saa sielä jossain ruudun toisella puolella lukijan nauramaan kanssani ja toteamaan ettei elämä ole aina niin vakavaa saati sitten täydellistä, mutta myös miettimään kanssani ongelmallisia tilanteita tai puhuttavia aiheita, sekä huomaamaan että muutkin pohtivat ihan samoja asioita. Toivon että pystyn piristämään jotain huonona päivänä tai antamaan jollekkin toisellekkin sen hetken omaa aikaa kun voi sukeltaa jonkun toisen elämään. Mutta ennen kaikkea toivon löytäväni itsestäni sen pienen tytön joka uskoi unelmiin ja lähti toteuttamaan kaikkea täydellä tarmolla ja sisulla muiden mielipiteistä välittämättä. 

 

En halua olla vain äiti, haluan olla myös Eve. Tervetuloa matkalle mukaan, edessä saattaa olla turbulenssia!