Mikä saa sydämesi laulamaan?
”Mikä saa sydämesi laulamaan?” Olin ehkä kolmentoista ja katsoimme äitini kanssa Greyn Anatomiaa, jonka kohtauksessa Cristina kertoi Meredithille miksi hän halusi olla kirurgi. Juuri se sai hänen sydämensä laulamaan ja sen jälkeen en ole saanut sitä lausetta pois mielestäni.
Vaikka moni voisi varmasti kuvailla minua tunnekylmäksi ja turhankin rationaaliseksi, olen kuulostellut sydämeni sulosointujen perään jo 15 vuotta niitä kuitenkaan kuulematta. Olen ollut yrittäjä, olen opiskellut, olen ollut useammassa ”unelma duunissa”, ja joka kerta olen palannut ajattelemaan, että saako tämä todella sydämeni laulamaan. Ja vastaus on ollut ei.
Sieltä samoilta teinivuosilta asti olen järjestänyt juhlia. Sen jälkeen kun laitoimme mieheni kanssa hynttyyt yhteen ja saimme lapsen, niiden mittakaava ja lukumäärä ovat vain suurentunut. Kaikki tuttavat ja sukulaiset tuntuvat tietävän, kehen päin kääntyä, jos tarvitsevat juhlien järjestelyyn apua.
Mieheni katselee tätä touhua usein huvittuneena ja yrittää vakuuttaa minulle, että 40 vieraan 1- vuotissyntymäpäivät ranta teemalla, kun on luvattu kaatosadetta, on hullu idea. Silmäni loistavat ja hyvä jos saan henkeä pulputtamiseltani, kun suunnittelen juhlia. Mutta ihme ja kumma juuri mieheni oli se, joka lopulta sai minut tajuamaan, että tässä se on, vihdoinkin se juttu mikä saa sydämeni laulamaan.
Onko hullua pyrkiä opiskelemaan, kun on alle vuoden ikäinen lapsi ja toinen haaveissa? Tätä kysyin itseltäni monta kertaa viime keväänä. Sain esimakua tulevasta urakasta, kun tein etänä pääsykokeena olevaa kolmen opintopisteen kurssia. Joka päivälle oli aikataulu ja esikoiselle oli sovittu hoitopäivät mummoloiden välille. Välillä häivähti ajatus mielessä siitä, että mitä se on sitten kun opintopisteitä suorittaa vähintään 20 puoleen vuoteen, mutta ne ajatukset hävisivät nopeaan. Minulla oli nyt unelma ja seurasin sen ääntä.
Keväällä saimme kuulla, että tammikuussa meitä olisi neljä. Reilua kuukautta myöhemmin olimme mieheni kanssa ajamassa työmatkalta Rovaniemeltä kotia kohti, kun puhelimeeni ilmestyi tieto koulupaikasta. Olin yksi niistä neljästäkymmenestä, jotka olivat monen sadan hakijan joukosta valikoitunut HUMAK:in kulttuurituotannon koulutukseen. En lopettanut hymyilyä koko päivänä, en varmaan edes koko seuraavana viikkona.
Hymy hyytyi vasta syyslukukauden ensimmäisinä päivinä, kun tajusin mitä minulla olisi edessä. Pahoinvointi oli onneksi laantunut, mutta esikoisen esiuhma nosti jo päätään. Kursseja oli tuhottomasti, jos halusin valmistua nopealla aikataululla. Ja minähän halusin.
Tuntui että kaikki koulussa olivat vähintäänkin kulttuurialan suurtekijöitä tai tulevaisuuden lupauksia. Kaiken sen keskellä olin minä, tyttö joka tykkää järjestellä juhlia. Ainoa kosketukseni sisäiseen luovuuteeni oli parhaan ystäväni hyvin humalassa soperretut sanat, kuinka hän on aina uskonut, että kaiken tämän kovan kuoren alla olen todellisuudessa hyvinkin luova. Silloin minäkin, yhtä tukevasti humalassa kuin ystäväni, uskoin täysin tähän vuosiksi hyvin piiloutuneeseen luovuuteen. Nyt se usko rapisi silmissä.
Ensimmäinen lukukausi kulttuurituottajana alkaa olla takana päin. Viimeiset palautukset ovat edessä ja monet kymmenet tehtävät takana. Niiden aikana olen oppinut, että vaikka luovuuteni hakee vielä jalansijaa tässä hyvin järjestelmällisessä elämäntyylissäni, taidan ihan oikeastikin olla piiloluova.
Vihdoin ja viimein löysin kanssaopiskelijoistani ihmisiä, jotka kärsivät ihan samoista ongelmista kuin minä. Ihmisiä, jotka ymmärtävät, kun jotain asiaa on vaan pakko lähteä tekemään heti kun sen saa päähänsä tai eivät katso kummastellen kaikkia niitä aikatauluja ja listoja, joiden rustaamiseen menee yhtä paljon aikaa kuin niissä olevien tehtävien toteuttamiseen.
Millaista on sitten ollut yhdistää äitiys, odotus ja koulu? Todella raskasta. Raskauden aiheuttamat hormoonivyöryt ovat vain pahentaneet huonoa omatuntoa, kun esikoinen on pitänyt jättää yökylään tai viedä monta päivää peräkkäin mummolaan, jotta äiti saa tehdä koulujuttuja. Olo on ollut täysin riittämätön ja monet itkut on itketty. En ole tarpeeksi hyvä opiskelija, koska pitää hoitaa lapsi ja koti. En ole ollut tarpeeksi hyvä äiti, koska on pitänyt hoitaa koulu.
Pakonomaisena kaikessa täydellisyyteen tähtääjänä on ollut erittäin vaikeaa vain päästää irti ja tehdä niin hyvin kun sillä hetkellä pystyy. Haluaisin olla kaikessa paras, mutta aika ei vain riitä. Lopulta tein päätöksen, että tärkeintä on, että pääsen kursseista läpi. Kymppejä, tai amk:n tapauksessa vitosia, ehdin tavoitella myöhemminkin.
Tällä lukukaudella on täydellinen kympin suoritus, kun lapsi, raskaus, yritys ja koulu ovat kaikki hoidettu kunnialla vuoden loppuun. Stipendejä ei ole luvassa, mutta kiitos seisoo siinä vaiheessa, kun tammikuussa saan pienen käärön syliin ja pidän hyvin ansaitun puolen vuoden vapaan kaikesta. Ellei sitä sitten ihan muutamaa kurssia suorittaisi..