Monet kysy ennen kun lähdin, että miten uskallan mennä. Miten uskallan mennä niin kauas yksin, miten uskallan mennä johonkin, missä puhutaan vieraita kieliä, miten uskallan mennä johonkin, missä on erilaiset tavat ja vaatimattomat asuinolot. 

Mulle ei oo mikään ongelma olla paikassa, jota en tunne ennestään: kaikkeen sopeutuu. Mulla on hyvä englannintaito ja espanja, no, se kehittyy päivä päivältä. Matkustamiseen ei kuole (ainakaan kovin usein), vaikka olot olis vähän heikommat. 

Ainoa ongelma matkustamisessa mulle on koti-ikävä, joka alkaa ennen kun lähden ja jatkuu pahimmassa tapauksessa koko tänkin reissun. Ikävöin mun perhettä ja ystäviä, ikävöin tuttja maisemia ja mietin, oliko sittenkin virhe lähteä pois. Tiedän ettei ollut. Mutta ikävän kanssa on kaikkein vaikein elää. Se kaivertaa öisin, kun mä meen nukkumaan, tai kun partion rannalla neljättä tuntia jalat rakoilla. Se on raskasta. Niin raskasta, että kyyneleet kiiltäisi poskilla, jos kukaan niitä voisi pimeässä nähdä.

Anni

Me käytiin tänään tsekkaamassa yks pesä, jossa odotteli 32 lähtövalmista kilpparivauvaa. ASTOPin työntekijä Carlos nosteli poikasia yksitellen ulos pesästä ja minä ja mun kämppis Daryl otettiin niitä vastaan, laskettiin ne ja laitettiin ne hetkeksi meidän kaivamaan matalaan kuoppaan odottamaan vapautusta.

Samantien kun reitti aukesi, kaikki 32 alotti hurjan kisan kohti merta, jonne ne tiesi että niiden kuuluu mennä. 

Kilpparit pääsi kotiin, mutta edessä niillä on vaarallinen matka, jonka tavoitteena on päästä merivirtojen avulla kauas merelle, missä ne voi rauhassa kasvaa ja kehittyä. 10 vuotta ja aikuisiksi selvinneet naaraat voi palata tänne munimaan. 

Mä pidän teille peukkuja, kaverit.

Anni